Love Maze || finnish

10.

Me istuttiin siinä ambulanssin takaosassa hoidettavina viltit ympärillämme, sillä aikaa kun muut katselivat kuinka palomiehet sammuttivat paloa kaatosateessa. Osa leiriläisistä oli sisällä sateen suojassa, kuten myös moni Minjan lapsistakin, mutta ulkona olijat olivat kiinnostuneita enemmän palon sammumisesta, kuin Lucaksen ulos kantamista pahvilaatikoista. 

"Mitä niissä laatikoissa muuten on?" kysyin varoen, hoitajan saatua työnsä tehtyä. 

Lucas oli hetken hiljaa ja mietti vastausta. "Siellä on.. mun.. tavaroita." se vastasi vaisusti. Päätin olla kerrankin fiksu ja jätttää asian sikseen, kun huomasin aiheen olevan Lucakselle jotenkin herkempi kuin normaali puheenaihe. "Ne kaikki on mun lapsuudesta. Osa siltä ajalta, kun mun vnahemmat oli vielä elossa, osa siltä ajalta kun mä jouduin olemaan orpokodissa, ja loput sit siltä ajalta kun mä oon asunut täällä. Siellä on muistoja mun vanhemmista, joten mä halusin pelastaa ne sieltä" se kuitenkin jatkoi kertomistaan, ja mä kuuntelin sujuvasti sen puhetta.

Käänsin katseeni Lucaksen sivuprofiiliin ja näin sen silmissä kyyneliä. Osa pisaroista oli tipahtanut jo poskille, kun osa vasta teki tuloaan. Tartuin hellästi Lucaksen leuasta kiinni ja käänsin sen katsomaan mun vihreisiin silmiini. Lucaksen silmät oli turvonneet pienesti kyynelistä, ja mä kuivasin peukalollani ne, mitkä pojan silmät olivat jo tiputtaneet poskille. Mä yritin hymyillä Lucakselle mahdollisimman rauhoittavasti ja rohkaisevasti, vaikka mä itsekin pidättelin parhaani mukaan omia vesiputouksiani. 

Kun enää en siihen niin helposti pystynyt, vedin Lucaksen hellään halaukseen ja suukotin varovasti sen poskea. Enää mä en välittänyt siitä, että näkikö joku tai että näkikö Vilma. Mä en vaan enää pystynyt piilottamaan mun oikeita tunteita muilta, en edes Vilmalta. Mun pitäisi vaan selittää sille huomenna koko tilanne, kun tää päivä näytti nyt loppua kohden menevän vähän perseelleen. 

Siinä paha missä mainitaan, ajattelin nähdessäni Vilman seisomassa pienen matkan päässä ambulanssista. Se oli litimärkä, ja sen silmistä karanneet kyyneleet sekoittuivat sadepisaroihin. Ilmeisesti se ei ollut nähnyt mun pientä suudelmaa Lucakselle, kun se tuli vauhdilla mun luo. 

"Mä olin niin huolissani susta!" tyttö tuhahti ja irrotti Lucaksen jotta pääsisi itse halaamaan mua. "Miten sä olit niin ääliö, et menit palavaan rakennukseen?" se nyyhkytti mun olkapäätäni vasten. Vilkaisin edessäni edelleen istuvaa Lucasta ja näin pojan kasvoilla pienen huvittuneen ilmeen. Pyöräytin silmiäni ja irrotin Vilman itsestäni. "Pakottiks Lucas sut sen mukaan sinne sisälle?" Vilma kuiskasi, enkä tiennyt oliko sillä tarkoitus, että Lucaskin kuulee vai ei, mutta ääni oli kuitenkin liian kova kuiskaukseksi ja uskoin, että myös Lucas oli kuullut tytön kysymyksen. 

Tiesin, että Lucas ei kuulunut Vilman lempparityyppeihin, mutta jotenkin tytön käytös sai mut ärsyyntymään. Se ehkä johtui myös ensihoitajan antamista lääkkeistä, koska yleensä en suuttunut mistään helposti, mutta nyt Vilma osui sisälläni sellaiseen kohtaan, jota en vain voinut hyväksyä. "Ensinnäkin, Lucas ei ikinä pakottais mua mihinkään sellaseen. Toiseks, mä menin sinne ihan omasta halustani ihan vaan siks, että mä tiesin Lucaksen tarttevan apua. Kolmanneks, se on sun takanas ja kuulee kaiken mitä sä yrität kovaan ääneen kuiskailla." sanoin yrittäen rauhoitella itseäni liialliselta kiivastumiselta. 

"Kuule Vilma." aloitin pienen ajan kuluttua edellisestä lauseestani. "Mä oon miettinyt tätä jo jonkin aikaa ja mun on pitänyt sanoo tää sulle jo monta kertaa, joten mä aion sanoa sen nyt. Musta me ei vaan sovita yhteen." täräytin päin Vilman järkyttynyttä ilmettä. Huokaisin ja katselin hetken ympärilleni, ennen kuin jatkoin mietittyä lausettani. "Ehkä sä ansaitset kuulla koko totuuden.. Tää suhde ei oikeestaan merkinnyt mulle mitään enää ensimmäisen viikon jälkeen. Meidän välillä on vaan liikaa kitkaa, eikä tää suhde koskaan toiminut kunnolla. Siks mä menetin kiinnostumisen susta ja meidän suhteesta. Mä en ikinä halunnut loukata sua, mut mä oon lykännyt tän sanomista jo sen verran pitkään, et ehkä nyt oli hyvä hetki sanoa se ääneen. Sori, mut mä en vaan oo sun oikee" puin vihdoin ajatukset oikeiksi lauseiksi kertoen ne samalla Vilmalle.