Verinen tassunjälki

2.

Viikko menee, ja Mikael saa viimein Matiaksen jaloilleen - minun avustuksellani tietenkin.
En usko, että Matias kuitenkaan muistaa minua. Ehkä niin on hyvä. Hän on joutunut kokemaan paljon viime viikkojen aikana, ei hän varmaan halua muistella lapsuuttaan nyt.

Minä otan häntä toisesta kädestä, Mikael toisesta. Laskemme kolmeen, ja sitten Matias nousee sängyltä ja ottaa ensimmäiset askeleensa.
Eikä hän edes horju.
Naurahdan iloisesti. Tältä äideistä siis tuntuu.

Laskemme Matiaksen takaisin sängylleen päärakennuksen vierashuoneessa. Hänen punaiset silmänsä näyttävät hohtavan, kun hän katsoo lattiaan vakavana.

"..Kiitos."

Minä ja Mikael jaamme nopean katseen, ja sitten minä vastaan:
"Tietenkin. Mutta kai sinä jäät laumaan?"
Poika nostaa katseensa ja katsoo minua pitkään.

"Kyllä."

Hymyilen vastauksen kuultuani. Se on todella hyvä uutinen. Matiaksesta saadaan vielä mahtava lauman jäsen. Ehkä joku päivä hän päihittää Mikaelinkin.

Vierashuoneen puinen ovi aukeaa ja sisään astelee Tuomas. Hän on normaaliin tapaansa nyrpeän näköinen. Ja haluaa puhua isänsä kanssa.
Mikael vakavoituu ja poistuu huoneesta. Juuri ennen kuin Tuomas sulkee oven takanaan, hän vilkaisee minua tuimasti. Se on tuomitseva ja inhoava katse.
Ja hän itse oli se, joka alunperin hyökkäsi Matiaksen kimppuun.

•

Hetken Matiaksen kanssa juteltuani ja varmistettuani hänen olevan kunnossa, minä hiivin käytävään. Kuulen Mikaelin ja Tuomaksen keskustelun selkeästi viereisestä toimistohuoneesta. Yritän olla välittämättä siitä, ja suuntaan keittiöön.
Taustalla kuitenkin kuuluu, kuinka Mikael korottaa ääntään.
"Oletko hullu!? Ronja auttoi minua Matiaksen kanssa, hän on ollut suuri apu! Miksi et voi vain hyväksyä sitä, että hän on osa tätä laumaa??"

Nielaisen ja menen nopeasti keittiöön ja jääkaapille.
Olen kyllä miettinyt samaa asiaa kuin Mikael. Mikä siinä on, että Tuomas ei voi hyväksyä minua? Kaikkien näiden vuosien aikana hän ei ole sanonut minulle yhtä ystävällistä sanaa.

Jääkaapissa on vain vähän ruokaa, koska olen ainoa täällä, joka sitä tarvitsee. Kaikki muut syövät lihaa.
Nappaan mansikkajogurtin ja laktoositonta maitoa. Syön niitä keittiön pienessä pöydässä hiljaisesti.

Kun olen valmis, minä suuntaan ulos. Pian on jo joulukuu, ja ilmassa leijaileekin pieniä, heti sulavia lumihiutaleita. Ne tekevät ilmasta sakean, ja tuovat lumoavan tunnelman pihaan.
Vedän mustan talvitakkini vetoketjun kiinni ja laitan kädet taskuihin. Sitten minä kävelen pihan poikki metsään. Aurinko laskisi pian, joten en olisi kauaa. Tarvitsen vain hieman raikasta ilmaa.

Oikeastaan Mikael on kieltänyt minua menemästä metsään yksin, mutta olen ennenkin mennyt. Hän ei vain tiedä sitä.