Verinen tassunjälki

5.

Seuraavana aamuna minä herään ennen Alexia. Pesen käteni suden verestä ja otan verisen neuleen pois päältäni. Sitten minä käyn läpi alakerran jokaisen huoneen. Missään ei ole ketään. Se huolestuttaa minua. Tappelusta ei ole kuin viisi tuntia, mutta silti. Kai he olisivat kotiin selvinneet.
Ellei...

En halua ajatella sitä mahdollisuutta. Tiedän, että ystäväni ovat elossa. Heidän on pakko olla.

Tarkistan vielä kellarin, mutta sielläkään ei ole ristin sielua.
On enää yksi paikka, jossa he voisivat olla.

Päätän jättää Alexin hetkeksi yksin, ja suuntaan kohti eilistä tappelupaikkaa.
Lähestyessäni sitä, sydämeni alkaa hakata lujempaa. Eilisen verinen episodi tulee mieleeni kirkkaana.
Olisimme voineet kuolla.

Ja niin, metsän aukealta löydän monta tuttua kasvoa. He makailevat maassa, monet haavoittuneina. Toiset pahemmin, toiset vähemmin. Mutta maassa makaa myös ainakin kymmenen kuollutta sutta.
Minä etsin hätäisesti Matiasta ja Mikaelia.
Mikaelin näen heti parin muun suden luota makaamassa, ja hän näyttää ihan hyvältä. Ei pahempia haavoja ainakaan.

Mutta Matias, häntä en löydä. Enkä myöskään Tuomasta. Muistan, kuinka Matias eilen illalla sanoi, ettei luota Tuomakseen. Missä ihmeessä he ovat?

Kiirehdin Mikaelin luokse ja varmistan, että hän on todella kunnossa. Ja niin hän onkin, pari ruhjetta vain kaulassa ja silmän vieressä. Hän katsoo minua tummansinisillä silmillään.
"Missä Tuomas ja Matias on?" ,kysyn.
Hän sulkee silmänsä, huokaisee ja katsoo sitten jonnekin metsän siimekseen.
Minä tulkitsen sen vastauksena, joten nousen ja suuntaan siihen suuntaan.

•

Mikaelin osoittamassa suunnassa minua vastaan tulee se sama järvi, missä me uimme toissapäivänä.
Astun rantaan ja etsin susia katseellani.

Susien sijaan minä näen vedessä kaksi ihmishahmoa. He räiskyttävät vettä toisinsa päälle ja nauravat.
Ihme kyllä, he näyttävät tulevan hyvin toimeen keskenään.
Minä vislaan kovaa, jolloin pojat säikähtävät ja kääntyvät suuntaani. Heidän kasvoillaan on ensin hämmästynyt, sitten nolostunut ilme.
"Mitä ihmettä te täällä teette?" ,kysyn ja laitan käteni puuskaan.
Matias raapii niskaansa.
"Ajateltiin, että olisi kiva vähän puhdistautua sen verilöylyn jälkeen" ,hän sanoo ja hymyilee leveästi.

Tuomas välttelee katsettani.

Minulla ei mene kauaa tajuta, mitä on todella meneillään. He eivät aluksi pitäneet toisistaan, mutta taistelussa taisi tapahtua jotakin, joka sai heidät pitämään toisistaan... paljon.

"Oletteko te kunnossa?" ,varmistan vielä.
Matias nyökkää ja hymyilee.
"Me oltiin yksinkertaisesti parempia. Niiden ainoa valttikortti oli nopeus, mutta katso meitä! Viime yönä yksikään lauman jäsen ei kuollut!"
Se saa minut muistamaan Alexin, joka on kotona yksinään.
"Mutta jotkut olivat lähellä" ,sanon hiljaa, eivätkä pojat varmaan edes kuule sitä. Minulla on nimittäin tärkeämpääkin tekemistä kuin jutella noille rakastelevaisille.
"Nähdään kotona!" ,Matias huutaa vielä ja näen hänen heittävän vettä Tuomaksen päälle. Sitten minä lähden kävelemään nopeasti kotia kohti.

•

Alex ei ole Mikaelin työhuoneessa. Ensin en löydä häntä mistään. Koko alakerta on tyhjillään.
Kun koputan hänen huoneensa oveen, enkä saa vastausta, astun sisään.
Kauhistun nähdessäni Alexin ihmismuodossa makaamassa sänkynsä vieressä lattialla.
Menen hänen vierelleen ja yritän herättää häntä.
"Alex! Herää, ole kiltti!"

Kokeilen sykettä. Se on vahva ja tasainen, onneksi. Hän on siis ainoastaan tajuton. Verensokerit ovat luultavasti liian alhaiset.
Taputan poikaa poskille.
Sitten hän avaa silmänsä ja yskäisee. Minä autan hänet istuma-asentoon sängyn laitaa vasten.
Hän näyttää väsyneeltä, kun katsoo minua.
"Missä sinä olit?" ,tämä kysyy.

Istun lattialle Alexin viereen kasvot tähän päin ja vastaan:
"Varmistin, että kaikki olivat kunnossa."

Poika katsoo minua kysyvästi, jolloin tajuan kertoa:
"Ja kyllä olivat. Kukaan ei kuollut viime yönä."

Alex huokaisee kevyesti ja painaa päänsä sänkyä vasten.
"Mahtavaa."

Hetken olemme hiljaa. Sitten minä muistan Alexin haavat, ja tutkin niiden tilannetta. Yksi side on huonosti kiinni ja veressä.
"Siteesi pitää vaihtaa, ja tarvitset myös syötävää" ,sanon ja nousen. "Tule."
Autan pojan ylös lattialta ja tuen häntä, kun kävelemme yhdessä Mikaelin työhuoneeseen.

Alex istuu pöydälle ja heiluttaa jalkojaan ilmassa. Välillä minä unohdan, että hän on puoliksi susi.

Haen keittiön jääkaapista kanankoiven (joka piti alunperin olla lounalliseni tänään) ja vien sen Alexille. Pojan silmät kirkastuvat, kun hän saa kanan käsiinsä.
"Haittaako sinua..?" ,hän varmistaa.
Pudistan päätäni ja irrotan Alexin siteen samalla, kun tämä syö kanaa kuin se olisi hänen elämänsä parhain suupala. Tuohan ei riitä ihmissuden nälkää kaatamaan. Toivon, että lauma olisi saanut edes jotain tuliaisia metsästysretkeltä.

Alex on syönyt kanan parissa minuutissa, ja hän röyhtäisee lopuksi.
Minä asetan uutta sidettä pojan kylkeen.
"Yritä olla paikoillaan."

Saatuani siteen hyvin paikoilleen, Alex hymyilee minulle.
"Kiitos, amado."
Hymy tarttuu minuunkin. Poika laskeutuu pöydältä, laittaa kätensä poskelleni ja tuo kasvomme lähemmäksi toisiaan. Odotan, että hän suutelisi minua. Mutta hän painaakin ensin otsansa omaani vasten ja kuiskaa:
"Minä rakastan sinua."

Silmäni suurenevat ja minä kuulen ne sanat kaikuna pääni sisällä.
Katson poikaa silmiin, hymyilen ja vastaan:
"Minäkin sinua."
Ennen kuin hän suutelee minua, jatkan vielä:
"En tiedä, miten olisin elänyt, jos sinulle olisi käynyt jotakin pahempaa. Olisin varmaan aina syyttänyt itseäni siitä.."

Alex sulkee silmänsä ja silittää poskeani peukalollaan.
"...Olen nyt tässä" ,hän kuiskaa.
En jaksa odottaa enempää; minä painan huuleni kevyesti hänen huuliaan vasten. Alex ottaa mukaan kielen. Hänen suussaan maistuu veri, mutten välitä siitä. Siinä hetkessä haluan vain olla Alexin vierellä ja rakastaa häntä elämäni loppuun asti.

Kunnes kuolema meidät erottaa.