Verinen tassunjälki

9.

Aurinko nousee taivaanrannasta siinä vaiheessa, kun me olemme kotipihassa. Mikaelia tai Reijaa ei näy missään. Mietin, mitenköhän se pieni tyttö pärjää sutena. Ehkä kuitenkin ihan hyvin, ihmeitä tapahtuu. Näettehän minutkin.

Alex menee vielä metsän reunaan jätettyjen vaatteidensa luokse ja näen, kuinka hänen kehonsa vaihtaa muotoaan jälleen todella nopeasti. Hän pukeutuu, ja astuu sitten eteeni.
"No, haluatko kokeilla?"

Nyökkään. Haluan todellakin nähdä, onko muodon vaihtaminen todella noin helppoa.

"Okei. Sinun täytyy keskittyä, ja..-"

Alex ei ehdi sanoa lausettaan loppuun, kun minä jo muuntaudun.
Ensin se tuntuu todella vaikealta ja vaivalloiselta, mutta kun luuni ovat vaihtaneet muotoaan, menee loput todella sulavasti. Aikaa minulla kuluu ehkä kuutisen sekuntia, eikä kipukaan ole niin paha.
Alex kääntyy salamannopeasti poispäin tajutessaan minun olevan alasti. Jostain syystä minua ei kuitenkaan hävetä. Ihmissudeksi muuttumisessa on ollut paljon hyviä puolia. En esimerkiksi enää tunnu pelkäävän mitään, ja olen paljon rohkeampi kuin ennen. Olen juuri sellainen naaras, minkä lauma tarvitsee. Mutta en kyllä aio ryhtyä suvunjatkajaksi, ainakaan kenenkään muun kuin Alexin kanssa. Se kohta minua ällöttää, että susilaumoissa yksi naaras on monesti monien eri susien kumppani ja niiden lasten äiti. Se en ole minä.

"M-minä käyn hakemassa sinulle jotain puettavaa" ,Alex sopertaa ja juoksee sisälle.
Minä hymyilen itsekseni hänen kiusallisuudelleen. Tiedän hänen salaa olevan todella iloinen, että olemme nyt samaa rotua.
Eikä minua ainakaan juuri nyt haittaa, jos tämä tarkoittaakin ihmisen rodun loppua. Valitsin tämän elämän, enkä minä koskaan muutenkaan tee isoja valintoja muiden takia.

•

*kolmen viikon päästä*

En voi uskoa, että huomenna on jouluaatto. Tämä vuosi on mennyt todella nopeasti.
Ensin susien määrän nopea kasvu, sitten ihmisten katoaminen aallon lailla. Ja viimeisenä uusi elämäni ihmissutena. Mahtava vuosi.

Tutkin vanhoja tavaroita matka-arkussani. Jotkin näistä ovat vanhasta kodistani ihmisten parissa.
Käsiini osuu mustavalkoinen valokuva. Nähdessäni sen, minun tekisi mieli itkeä.

Tämä on ainoa omistamani kuva vanhemmistani. Kuvassa isän jaloissa on minua vuotta vanhempi isoveljeni Henri, joka kuoli vain viiden vanhana. Luulen, että tämä kuva on otettu Henrin viimeisenä jouluna. Vanhemmillani oli jonkinlainen huonon onnen kirous - niin ainakin olen uskotellut itselleni. Miten muuten heille olisi voinut käydä niin paljon kaikkea traagista? Ja kuolla vielä sillä tavalla..

"Rakas..?" ,tuttu ääni kutsuu huoneeni ovelta.
Pyyhin ohuen kyyneleen poskeltani, lasken valokuvan takaisin arkkuun ja kävelen Alexin luo. Katson häntä ja kiedon sitten käteni tämän ympärille. Hänen kehonsa ei tunnu enää niin kuumalta kuin ennen, mutta on se yhä lämmin. Kun kaksi olentoa jakaa saman ruumiinlämmön, tottuvat he siihen.