Verinen tassunjälki

8.

Heti muuttuessani ihmissudeksi, mielessäni on vain yksi asia. Minun olisi saatava ruokaa, ja pian.

Alex irrottaa kahleeni ja katsoo, kun minä otan ensiaskeleeni neljällä jalalla. Se on mahtavaa; tasapaino pysyy paljon helpommin.
"Sinulla taitaa olla nälkä?" ,poika kysyy ja virnistää.
Minä katson häntä sudensilmilläni, jolloin tämä kävelee ulos. Minä seuraan häntä.

Mikael tulee meitä vastaan pihalla. Hän oli kai tulossa katsomaan minua, ja yllättyykin nähdessään uuden suden Alexin vierellä.
"Siinäpä vasta kaunis susi. Mahtavaa ainesta suvun jatkajaksi" ,hän toteaa ja hymyilee minulle.
Alex vilkaisee isäänsä epäluuloisesti, jolloin tämä naurahtaa kiusallisesti ja sanoo:
"Vitsailen vain."

"Hänen on saatava syödäkseen" ,Alex sanoo matalalla äänellä, kuin olisi huolissaan minusta.

"Niin, tietenkin.. Valitettavasti viime metsästysretken saaliit eivät taida riittää tälle vastasyntyneelle. Sinun on opetettava häntä metsästämään jo tänään."

Se kävisi minulle hyvin. Jostain syystä ajattelen kokoajan jonkin eläimen repimistä kappaleiksi. Jos olisin ihminen, ja ajattelisin sellaisia, olisin psykopaatti. Mutta nyt olen susi, ja minusta tulee vielä paras sellainen.

"Mutta isä... On täysikuu" ,Alex sihahtaa ja katsoo Mikaelia kulmat mutrulla.

Mies huokaisee ja nyökkää.
"Tiedän. Mutta muistathan Kendin. Te menette metsälle vielä tänä yönä, ja sillä selvä."

Kummallista, en muista ketään Kendiä. Pitää muistaa kysyä siitä myöhemmin.

Alex tottelee isäänsä, eihän hän muuta voisi tehdä. Jos alfaa ei tottele, joutuu hylkäämään lauman. Se on yksi isoimmista säännöistä susien kesken.

Alex on selvästi parantunut muuntautumisessaan, koska hän muuntautuu metsässä ainoastaan parissa sekunnissa.
Kun seisomme toisiamme vastapäätä suden muodossa, tunnen kerrankin yhteenkuuluvuutta. Olen osa heidän laumaansa, viimeinkin oikeasti.

Susi lähtee juoksemaan metsään, ja minä seuraan häntä.
Olen nopeampi kuin oletin, ja saan uroksen melkein heti kiinni. Hän vilkaisee minua ja kiihdyttää vauhtia. Pysyn hänen perässään helposti.

Pysähdymme vasta, kun edessämme solisee puro. Se on ainakin kolme metriä leveä, ja sen toisella puolella näemme jotakin, joka saa minut lipaisemaan huuliani.
Iso, mehukas peura seisoskelee jäätyneen pellon reunalla ja näykkii viimeisiä heinänkorsia maasta.

Alex painaa päänsä alas ja lähtee hiipimään peuraa kohti. Minä seuraan hänen esimerkkiään.
Puron reunalla vilkaisen Alexia. Hänen silmänsä kertovat, että on hyökättävä.
Hän murahtaa merkiksi, jolloin me otamme pari askelta ja hyppäämme samanaikaisesti puron yli. Se sujuu kuin leikki - neljästä jalasta on tosiaan hyötyä.
Peura kuulee meidät ja lähtee juoksemaan karkuun, mutta me olemme jo kintereillä. Alex juoksee sen toisella puolella, minä toisella. Odotan hänen merkkiään. Sitä ei tule, joten minä päätän toimia itse; juoksen minkä jaksan ja hyppään sitten suoraan eläimen kaulaan.
Peura kaatuu maahan puolielottomana, jolloin minä vasta nostan katseeni Alexiin.
Hän murahtaa, sanoen: "Luonnonlahjakkuus."

Alex antaa minun syödä suurimman osan peurasta. Sen liha maistuu paremmalta kuin mikään ihmisenä syömäni ruoka. Se täyttää vatsani ja tuo minulle rauhallisen mielen. Tunnen taas olevani Ronja, enkä mikään lihanhimoinen eläin. Vaikka oikeastaan sitä minä juuri olen.

Haukattuaan pari isoa palaa, Alex kutsuu minua mukaansa. Me lähdemme kotia päin, ja tällä kertaa emme juokse kilpaa. Loikotamme turvallisin askelin ja vastat täynnä.

Ensimmäinen metsäretkeni oli onnistunut.