Verinen tassunjälki

4.

Seuraava päivä on marraskuun viimeinen sunnuntai, ja on metsästysretken aika.
Kaikki muut ovat jo ulkona, mutta minä ja Alex seisomme eteisessä ja katsomme toisiamme vakavina.
"Lupaa olla varovainen" ,pyydän.
Alex hymyilee lempeästi, suutelee minua ja sanoo:
"Lupaan."
Sitten minä päästän hänet menemään, mutta seuraan tämän jäljessä kuitenkin ulos. Mikael katsoo minua hieman epäluuloisena, koska tietää minun pidätelleen Alexia. Matias seisoo Mikaelin vieressä, ja näyttää valmiilta metsästämään. Tuomas lähtee kävelemään ensimmäisenä metsää kohti, ja häntä seuraa pari sutta sekä Mikael. Matias vilkaisee muita, mutta juoksee sitten luokseni ja katsoo minua tulenpunaisilla silmillään.
"En luota Tuomakseen" ,hän sanoo ja kurtistaa kulmiaan vihaisesti.
"Mene jo" ,minä hoputan välittämättä pojan sanoista.
Niin Matiaskin juoksee metsän siimekseen.
Hetken päästä voin kuulla, kuinka sieltä alkaa kuulua murinaa ja muodonmuutoksen ääniä. Siinä vaiheessa minä painun sisälle.

•

Kuluu kolme pitkää tuntia, ja alan olla jo huolissani. Sudet ovat mestareita metsästämisessä, miksi heillä kestää niin kauan?

Vedän valkoisen villaneuleen päälleni ja kävelen pääoven eteen. Siristän silmiäni ja kuuntelen.

Menee jonkin aikaa, mutta sitten kuulen ulvontaa. Ensin normaali kutsu, sitten jotain aivan muuta.
Toinen ulvonta on lyhyempi ja kovempi. Se kuulostaa kärsivältä.
Minua pelottaa, että ystävilleni sattuisi jotain, enkä voi vain odottaa täällä.
Haen lenkkarini ja lähden juoksemaan metsään.

Taivaalla heijastava kuu luo minulle valoa juuri sen verran, että näen eteeni. Jos olisin susi, näkisin ilman kuutakin.
Juoksen kauan ja hengästyn. Kun pysähdyn hetkeksi, kuulen uuden ulvaisun; paljon lähempää ja kovempana.
Vedän syvään henkeä ja seuraan ääntä syvemmälle ja syvemmälle metsään.

Saavun pienelle aukealle ja näen sen keskellä susia. Tunnistan niistä ystäväni. Juuri, kun olen menossa heidän luokseen, heidän yläpuolelleen ison kiven päälle hyppää valtava, musta susi. Hän ei todellakaan ole laumamme jäsen.
Laumamme perääntyy ja murisee. Minä pysyttelen ison puun takana ja odotan, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Mustan suden vierelle nousee pari muuta sutta, jotka alkavat ulvoa kauniisti.

Kun ulvominen lakkaa, on hiljaista.
Laumamme katsoo heitä ja odottaa, hyökkäävätkö nämä. Mutta eivät ne hyökkää, ne vain seisovat.

Sitten Mikael laskee päänsä maata kohti.
En voi uskoa sitä. Hän todella alistuu tuolle mustalle jättiläiselle. En ole muuten koskaan nähnyt yhtä isoa ja pelottavaa sutta. En luota siihen hetkeäkään.
Mikaelin perässä alistuu myös loput laumasta. Tuomas viimeisenä, jääräpää kun on.

Sitten musta susi ulvahtaa. Hän sanoo jotain, jota minä en tietenkään ymmärrä.
Mikael vastaa hiljaisella ulvahduksella.

Ja kun musta susi murahtaa uhkaavasti, sen takaa näyttää juoksevan lauma nopeita ja vahvan näköisiä susia.
Sydämeni alkaa hakata kovempaa.
Sudet ovat valoakin nopeampia, kun ne juoksevat mustan suden sivuille.