Verinen tassunjälki

10.

Vahva ja pitkä käsi pitää minua olkapäästä maata vasten samalla, kun minä katson häntä silmät suurina. Olen varma, että nuo ovat ne samat silmät, kuin sillä mustalla sudella. Yhtä keltaiset ja syvät.
Miehellä on leveät hartiat, mustat hiukset ja harmaa huppari yllään. Hänellä on myös harvinaisen intensiivinen katse ja vaarallisen näköinen perusilme.
Mies päästää minusta irti, nousee ja ojentaa kätensä auttaakseen minut ylös.
"Anteeksi, minun oli pakko estää sinua. Kai tiedät, että tuo on vampyyrien reviiriä?" ,miehen hyvin matala ääni varmistaa.

En tiennyt, mutta aavistelin sitä.

Vähän epäröiden minä otan miehen avun vastaan ja annan tämän nostaa minut ylös, joka käykin hyvin helposti. Katsoessani häntä, yritän miettiä, voiko tuo mies tosiaan olla se sama musta susi.

"Hei, minä olen Antton" ,mies sanoo ja hymyileekin vähän.
Katson maahan, koska hänen silmänsä ovat niin kauniit.
"Ronja."

Antton naurahtaa pehmeästi ja kysyy:
"Haluaisitko kertoa, mitä teet täällä yksin?"

Uskallan katsoa häntä, ja vatsassani vääntää oudosti. Tuo mies on varmaan ainakin kaksikymmentä, ja ihan eri laumasta kuin minä. Mutta joku hänessä on niin kamalan puoleensavetävää.

"Olin.. metsästämässä" ,valehtelen.
En ole varma, uskooko Antton sitä. Hän kuitenkin hymyilee minulle.
"Aivan. Missä ystäväsi ovat? Eivät kai he anna aloittelijoiden metsästää yksin?"

Aloittelijoiden?

Siristän silmiäni ja kurtistan kulmiani. Yritän näyttää mahdollisimman vahvalta ja itsenäiseltä, kun sanon:
"Minä en ole aloittelija."

Antton naurahtaa taas, mutta katsoo minua sitten samalla ilmeellä ja kuiskaa sarkastisella sävyllä:
"Pitäisikö tuota uskoa?"

Nyökkään vakavana. Todellakin pitäisi.

"Voin näyttää sinulle" ,sanon ja juoksen hänen ohitseen metsään. "Se, kumpi on ensimmäisenä metsäaukealla, voittaa!"

Lähden juoksemaan niin kovaa, kuin ihmismuodossa ikinä pääsen. Voin kuulla Anttonin naurahtavan takanani ja lähtevän perääni.
Ja voi pojat, hän on nopea. Ei mene kuin pari sekuntia, kun hän jo vierelläni. Minä kiihdytän vauhtia, jos se on mahdollista, ja Antton tekee samoin. Hän seuraa liikkeitäni ja toimii niiden pohjalta, jotta voi sitten yllättää. Fiksua.

Metsäaukea tulee pian vastaan, eihän metsä niin iso sentään ole. Ja arvaa, kuka voitti?
No Antton tietenkin. Mutta uskon, että suden muodossa voittaisin hänet mennen tullen.
Silloin muistan, mitä ajattelin, kun näin hänet ensimmäisen kerran. Muistan myös, minkä takia halusin ottaa kisan nimenomaan tälle metsäaukealle.
"Hei, kuule.." ,aloitan, kun meidän molempien hengitys tasaantuu. "Tiedän, kuka olet."

Katson miehen reaktiota. Siitä ei saa mitään irti: hän on kova kuin kivi.
"No, kuka minä sinun mielestäsi olen?"

Mietin hetken, sitten vastaan:
"Musta susi. Pohjoisen lauman johtaja, oletan."

Nyt mies jähmettyy ja katsoo minua sillä ilmeellä, kuin olisi nähnyt aaveen.
Hän ei ilmeisesti muista minua.

"Siis.. Olemmeko tavanneet?" ,hän kysyy epäluuloisena.

Nyökkään.
"Etkö muista? Kaikki tapahtui tällä aukealla."

Anttonin päässä selvästi tapahtuu jotain, koska hänen järkyttynyt ilmeensä muuttuu vakavaksi, sitten hän huokaisee.
"Menetimme puolet laumasta sinä iltana."

En muistanutkaan sitä. Olen idiootti.

Antton näyttää aidosti surulliselta, joten minä laitan käteni hänen käsivarrelleen ja silitän sitä.
"Olen pahoillani. En tiedä, miksi siitä piti tulla sellainen verilöyly."

Hän ei päästä minua hetkeksikään ilman, että tuijottaisi silmiini. En tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Olen kuitenkin oikeasti pahoillani sen illan tapahtumista. Ehkä minä olin syypää siihen kaikkeen. Ja juuri siksi sanon seuraavaksi:

"Minä olin se ihmistyttö."

Lasken käteni ja katson, kuinka Anttonin ilme muuttuu varmaan viidennen kerran parin minuutin sisällä. Tällä kertaa se on hämmentynyt.
"Siis.. Sinä muutuit?"

Nyökkään. Olisi luullut, että hän olisi vähän nopeammin tajunnut.

"Olet joutunut kokemaan paljon. Olen pahoillani, että laitoin laumani teidän kimppuunne. Olin typerä ja vastuuton johtaja. Onneksi en ole enää.."

Antton katsoo maahan, jolloin minä päätän halata häntä.
Mies selvästi hämmästyy, mutta laittaa sitten pitkät kätensä selkäni ympärille. Minä painan poskeni hänen rintaansa vasten ja sanon:
"En usko, että olet ollenkaan typerä."

Antton on se, joka päättää tämän herkän halaustuokion. Hän näyttää hieman kiusalliselta ja sanoo:
"Minun on mentävä. Toivottavasti nähdään vielä."

Minä hyvästelen hänet ja käännyn kotia kohti.

Se, mitä en silloin tiedä on se, että joku muukin oli metsässä sinä yönä.