Ra(s)kas Masennus

Sanat on kuin viillot iholla

Tuijottelen puhelintani. Näen, kuinka ilkeät kommentit satelevat instakuviini. Huokaisen ja päätän katsoa ne. Kyyneleet kohoavat silmiini.

Hamuan kohti teroitintani, kaivan pienen ruuvimeisselin laatikosta ja irroitan terän. Alan selaamaan kommentteja.

"Huora!" "Läski" "Vittuun joutasit." "Alappa akka painua." "Sika." "Paskatoukka." "Hyödytön." "Sä et ees saa itseäsi elätettyä!" "Maksa mulle viiskymppii per kuukausi nii jäät rauhaan." "Turha." "Painu helvettiin!"

Katson jo veristä rannettani. Vielä yksi viilto...
Vielä toinen... Kolmas... Neljäs... Viides.

Nousen ylös huojuen ja lähden vessaa kohti. Alan pesemään rannettani, mutta veren tuleminen ei lopu. Panikoin. Päässäni alkaa huippaamaan ja silmäni sumenevat. Otan askeleen taaksepäin jolloin kaadun kovalla räminällä.

"MINTTU!" kuulen huudon viereltäni. Katson äitiäni surullisena, vääntäen kuitenkin suuni hellään hymyyn. "Miks sä teit noin! Meiän pitää lähtee äkkiä sairaalaan!" äitini sanoo vaimeasti.

Suljen silmäni hetkeksi, avaan ne uudelleen ja kohdistan katseeni äidin itkuisiin kasvoihin. "Äiti. Ei tarvitse. Sähän ne kommentit mulle laitoit... Anna mun nukkua."
Painan silmäni kiinni.