Ra(s)kas Masennus

jotai taas vaihteeks

Toiset haluu elää.
Toiset haluu olla.
Toiset haluu vaa kuolla.

Eihän se ole kiva kattoo käsiensä arpia.
Muistaa niitä hetkiä.
Muistaa sitä kipua joka nipisti hetken.
Sitten auttoi.
Ei se oo hauskaa esittää onnellista.
Eikä se helpotakkaan.
Ei viiltely auta.
Se helpottaa.
Ei itsemurha ole ainoa ratkaisu.
Se on päätös.
Jos näkee jonkun jolla menee paskasti, pitäis mennä auttaa.
Mutta eka asia jota aattelee, on vaan "ehkä se haluu olla yksin."
Ei melkein ikinä ajattele miksi ihminen on yksin.

Terä iholla on viileä.
Se helpottaa oloa.
Tip tip tip.
Sinne tippuu veri.
Tap tap tap.
Noin se osuu mattoon.
Tömp tömp tömp.
Noin juostaan vessaan pesemään se veri pois.
Vesi viilentää tulikuumaa kättä.
Sitten hiukan rasvaa ja side.
Näin se parantaa.
Sitten vain nukkumaan.
Sama homma seuraavana iltana.

Päivät nälissään.
Ei mikään enää edes maistu.
Vesilasi ja that's it.
Mitä väliä?
Kättä polttaa.
Ei ehkä olisi pitänyt viiltää niin syvälle.
No, se on ohi nyt.

Rööki huulilla koulun jälkeen.
Tuntuu hyvältä vetää tervaa keuhkoihin.
Niin lämmittävältä.
Kun muuten aina on kylmä.
Ranteeseen se rööki tumpataan.
Juuri noin.
Ei se enää edes satu.
Joku tulee.
Pysähtyy.
Kävelee viereen.
Kyselee kysymyksiä kuuroilta korvilta.
Itkee.
Yrittää halata.
Pois.
Täytyy työntää se pois.
Mutta hali houkuttelee.
Siihen jää.
Painaa päänsä toisen olkapäätä vasten.
Vetäytyy.
Kääntyy ja häipyy.

Istuu sillan kaiteella.
Katselee kaunista jokea.
Mitä jos tuonne hyppäisi?
Pelastaisiko kukaan?
Avaa puhelimen.
Näkee viestit.
Alkaa hymyillä.
Selaa viestit.
Hymyilee.
Hymy häviää.
Puhelin tipahtaa.
Silloin tippuu tyttökin.
Suoraan virtaavaan, jäiseen jokeen.
Silloin päättyy elämä.
Silloin päättyy kaikki.