muistio

Kyljet kananlihalla - novelli

Ennen kaikki oli pelkkää raivoa. En suostunut uskomaan että todella aiot lähteä. Sinäkö muka lähtisit? Ennen vaaleanpunaisena hohtaneet lasini särkyivät silloin palasiksi, enkä koskaan saanut niitä takaisin ehjiksi. Vihasin sinua niin pitkään, ja kun viimein sain sinut, olinkin jo menettämässä sinua uudelleen. Yhä minä tuska silmissäni sitä ajattelen. Lähtiessäsikään en tullut hyvästejä sanomaan, en olisi pystynyt. Olin heikko, olen edelleen. Pikkuhiljaa maailmaan palaa taas värit, mutta silti kipu ei ole minnekään kadonnut. Olen niin pitkään odottanut että elämä oikeasti alkaisi. Että milloin tulisi minun vuoroni.

Potkaisen kiviä tieltäni, se tuntuu sopivan tunnelmaan. Kaikki tuntuu sopivan nykyään tunnelmaan. Vaan mihin tunnelmaan? Eihän mitään tunnelmaa ole, kun itse luon aina oman ympäristöni. Tämä yö on kylmä. Kylmä ja sysimusta syysyö, kauneudessaan pelottava. Puut ympärilläni ovat pitkiä ja kapeita, julmina ylös kohoavia ja siksi kauniita.

Väsymys ei aina ole unen tarvetta, joskus se on tarve lopettaa elämä, tarve pääästä ihmisistä tai tarve rauhoittua. Väsymys ei ole uneliaisuutta, se on kaiken elämänilon katoamista. Sinä tahdoit nukkua pois, leijua kauas maailmasta ikusuudeksi. Kyllä minä sen ymmärrän, olenhan itsekin sen kokenut. On helppo ymmärtää, mutta mahdoton hyväksyä. Olit vahvin meistä kaikista, ja silti murruit lopulta. Sitä en ymmärrä enkä sitä kestä, mutta ei se sinun vikasi ollut, turhaan siis sinulle olisin vihainen.

Käteni tärisevät kylmässä. Ihoni nousi kananlihalle jo pelkästä ajatuksesta mennä ulos, mutta silti minä täällä istun. Ei kylmyys ole pahasta. Kipu tekee kaikesta hieman helpompaa. Katselen tähtiä. Sinä aikanasi opetit minulle kaikki tähdet ja planeetat, näytit uudet maailmat ja sait uskomaan mahdottomaan. Nyt kovasti rakastamasi tähdet ovat vain kauempana kuin ennen. Ei niissä mitään kaunista enää ole. Mikään sinun rakastamasi ei ole enää kaunista. Päälläni on sinun lempipaitasi, se tuoksuu yhä sinun surullesi. enkä pidä siitä.

Ympärilläni on hiljaisempaa kuin koskaan. Tuulenvärekään ei käy ympärilläni. Kaikki tässä paikassa tuntuu pidättävän henkeään kanssani. En ole edes varma mitä me odotamme, mitä minä odotan tai mitä on tapahtuman. Ehkei mitään, ehkä kaikki.

On ollut pitkä tie tänne. Tuntui mahdottomalta päästää irti sinusta, kun yhtäkkiä olitkin poissa. Kun lopulta päästin irti, en voinut enää uudestaan tarttua siihen vähään mitä sinusta oli haavekuvissani jäljellä. Kuvasi mielestäni on alkanut haalistua, vain naurusi helkkyy yhä korvissani yön pikkutunteina. Sinua kaipaa niin moni täällä, mutta sillä ei ole väliä. Ei ole sinun tehtäväsi siellä jossakin syyllistyä meidän murheistamme. Toivon vain että sinulla on jälleen kaikki hyvin. Ansaitsit päästä parempaan paikkaan, enkö suostu hyväksymään raamattusi uskomusta sinusta helvetissä. Se ei olisi reilua.

Unohdin avaimeni kotiin, eikä kukaan enää ole hereillä. Ennen olisin soittanut sinulle. Ympärilleni muodostunut sumu imeytyy ohuen kankaan läpi saaden kylkenikin kananlihalle. Onnekseni olen jo vuosia sitten tottunut kylmään. Tahtoisin kuulla äänesi, mutta olen poistanut kaikki videot sinusta jo kauan sitten. Luulin että se olisi viisas valinta, että tottuisin sinun poissaoloosi nopeammin, jos en enää ikinä kuulisi ääntäsi. Onnekseni tiedän lempiartistisi. Sinulle musiikki oli enemmän elämää täynnä kuin elämä itse. Lempikappaleesi rakkaampia kuin perheesi, ja sanoitukset ainoa oikea ohje jota kuuntelit. Laitan siis hänet soimaan taustalle, ja laulun sanojen mukana kyyneleet valuvat poskillani. Sinä lauloit tätä kanssani tuhannet kerrat, huusit taivaalle sanoitukset kuin mitään muuta ei olisikaan.

Aamunsarastuksessa lähden takaisin kotiin, mutta nyt istun tässä ja odotan. Ei tänä yönä ole kiire mihinkään. Nyt minä annan itseni ajatella ja ikävöidä. Kysyä merkityksettömiä kysymyksi maailmankaikkeudelta.

Miksi rakastuin vasta viimeisellä silmäyksellä?