muistio

kirje kotiin - siirrä

Ymmärtäisittepä te sen jo. Aina sanotte ja lupaatte, niin kovin kauniisti kirjoitatte ilmaan muutoksenne, vaan kun on aika näyttää muutos lyötte avokämmenellä poskelle sinipunaisen mustelman.

Minä toivon että löisitte minua. Löisitte niin etten saa happea, niin että silmäni muurautuisivat umpeen. Silloin minun ei tarvitsisi kuunnella kuinka muut puolustelevat teitä. Silloin muutkin näkisivät sen kivun ja vahingon jonka aiheutatte, kaikki ei olisi vain minun pääni sisällä. Nyt minä olen vain herkkä ja heikko, en kestä pieniä riitoja teidän kanssanne, minussa on vika.

Kuinka te voitte tehdä näin? Lupaatte kerta toisensa jälkeen miten teille saa sanoa jos sananne satuttavat. Käskette puhumaan. Vaan kun kerran avaan suuni, rehellisesti ilmoille päästän kaiken sen surun ja kivun jota olette minuun vuosikaudet kylväneet, saankin minä kärsiä. En saa anteeksipyyntöä, ei toki. Ette te vieläkään sitä osaa, ylpeytenne ei ole minnekään mennyt. Rangaiskaamme minua, olkoon minä paha jälleen, ei teidän tarvitse koskaan asemaani asettua jotta voisitte ymmärtää miten väärin toimittekaan.

 Pelkäätte olevanne kuten vanhempanne ja lohdutukseksi voin sanoa ettette te ole. Ikävä kyllä, se ei riitä. Ei riitä ettette lyö meitä, ei riitä että kerrotte rakastavanne meitä. Ehkä pyydän liikoja, mutta sairaana pidän lasten häpäisemistä toistensa edessä, vääräksi koen tapanne rakentaa meissä asumaan loputtoman syyllisyydentunnon. On hyvä että ette meitä henkihieveriin pahoinpitele, mutta sen pitäisi olla itsestäänselvyys, ei oikeutus lastenne ikuiseen vaientamiseen. Vaietkaa lapset, kunnioittakaa vanhempianne mitään kyseenalaistamatta. Teillä ei ole kykyä olla oikeassa kritiikissänne. Vitun paskat.

Äiti ja isä, miksi te haluatte kasvattaa lapsenne näin? Ettekö todella ymmärrä ettei tämä ole vain teinikapinaa? En minä teille itke raivoani vain koska olen vihainen nuori, sen ilmoille päästäminen on vuosikausien vaikenemisen tulos. Niin kauan on tämä kokoontumiskulttuuri minua sisältä syönyt ettette te sitä käsitäkään. Minuun on aina sattunut kun isä äidin puolesta vaatii lapsia muuttumaan samalla näiden syntejä listaten. Lapsia. Me olimme vittu lapsia. He ovat lapsia. Ei heitä kuulu koko perheen nähden nolata. Ei se ole oikeanlaista kasvattamista. Se sattuu. Sattuu niin paljon ettette voi käsittääkään. Mielummin minä haluaisin teidän minua lyövän kuin meille niin tekevän.

Äiti, sinä olet aikuinen, me lapsia. Sinä synnytit meidät, emme me pyytäneet sitä. Itse olet meidät tähän maailmaan pannut, emme me. Jos et kestä sitä että lapsesi kasvaessaan purkavat kipuilujaan sinuun, kerro minulle miksi teit niin? Olet aina meidän vihamme pakottanut pois, kieltänyt sitä ilmaisemasta, siispä kun se harvoin purkautuu, voisitko edes sen hyväksyä? Kerran viikossa jos sinulle tiuskaisen ei sen pitäisi maailmaasi horjuttaa, minulle tiuskitaan monta kertaa päivässä enkä silti itseäni siitä uneen itke enkä varsinkaan syypäitä nöyryytä toiatensa edessä. Ei elämässä aina voi olla toisilleen hyvä ja kohtelias, lapsesi ovat vain lapsia.

Haistakaa vittu.