Euforia

part 10.

6.6.2020

M E L I N A

Mitä helvettiä tapahtuu?
Olen saada sydänkohtauksen, kun tunnen Einen huulet omillani. Sydämeni hakkaa nopeampaa kuin ikinä, ja vatsassani lepattelee tuhansia perhosia.

Keskitän kaiken huomioni Eineen ja vastaan suudelmaan enempää miettimättä. Ei minun edes tarvitse miettiä, koska olen haaveillut tästä tilanteesta jo monia päiviä.

Ne päivät tuntuvat ikuisuudelta.

En tiedä, kauanko hetkemme kestää, koska aika tuntuu pysähtyneeltä. Lopulta kuitenkin Eine erottaa huulemme astumalla askeleen kauemmas. Olen pitänyt silmiäni kokoajan kiinni, kunnes tajuan avata ne. Eine näyttää upealta.

"Sori, oli pakko", hän toteaa virnistäen, eikä sydämeni ainakaan siinä hetkessä rauhoitu. Ei se varmaan tule rauhoittumaan enää ikinä tämän jälkeen.

"Mä tykkäsin siitä", myönnän rehellisesti hymyillen leveää hymyä. Tältä tuntuu näköjään olla onnellinen, enkä todellakaan valita. Tunne on kutkuttava, iloinen, ehjä...sitä voisi kuvailla vaikka kuinka monella sanalla. On aika ihanaa saada pussata ihastustaan.

"Haluuksä vielä skeitata, vai lähetäänks meille? Vai pitääks sun mennä himaan?" Eine kyselee huolettomasti, niin kuin äskeistä ei olisi tapahtunutkaan. Ehkä se on vain hyvä, koska minulla ei ole hajuakaan, miten tällaisissa tilanteissa toimitaan. Vaikka olenkin pussaillut exäni kanssa kauan sitten, ei se ole sama asia. Tämä tuntuu ihan eriltä.

"Ehkä mä tuun teille", tuumaan hymyillen. Eine nyökkää ja lähtee rullaillen lautansa kanssa pois pyörätielle. Nousen omalle laudalleni ja lähden varovasti hänen peräänsä.
"Mitä sä haluut sit tehä?" hän kysyy ja hidastaa vauhtiaan sen verran, että kuljemme vierekkäin. En ole vielä kovin nopea skeittaaja.

"Ihan sama", totean kohauttaen olkiani ja yritän samanaikaisesti katsoa Eineä ja tietä edessäni. Se on haastavaa, sillä katsoisin paljon mielummin ainoastaan tyttöä vieressäni kuin jotain asfalttia. Ehkä silti huolehdin myös turvallisuudestani, etten seuraavaksi kaatuessani näkisi enää yhtään mitään.

"Eine!" kuuluu huuto takaamme ja pysähdymme vilkaisemaan, kenestä ääni on lähtenyt. Vähän matkan päässä mustatukkainen tyttö kävelee meitä kohti ja huiskuttaa kättään suurieleisesti. Tunnistan hänet Einen kaveriksi, jonka olen nähnyt joitakin kertoja koulussa. En vain tiedä hänen nimeään.

"Mitä muija?" hän kysyy Eineltä virnistäen, kun saapuu kohdallemme. "Mitäs täs", Eine vastaa kohauttaen harteitaan. Tunnen itseni hieman ulkopuoliseksi, koska en ole ikinä jutellut Einen kavereille. Eivät he varmaan edes tiedä olemassaolostani.

"Kukas sä oot?" tulija utelee minulta kiinnostunut ilme kasvoillaan ja ihmettelee selvästi, miksi minulla on Einen lippis päässäni. Ennen kuin ehdin vastata, Eine päättää esitellä meidät. "Amanda, täs on Melina, Melina, täs on mun paras kaveri Amanda", hän kertoo viuhtoen kättään minusta Amandaan.

"Ja Melina on sun...?" jälkimmäiseksi mainittu tiedustelee Eineltä, joka on selvästi hieman kiusallinen tilanteesta. Ehkä hän ei halunnut, että tapaamme. Ainakaan vielä. "Kaveri. Sieltä kokkikerhosta, jonne sä mut pakotit", Eine selittää naurahtaen ja minusta tuntuu hieman pahalta, että hän kutsuu minua pelkäksi kaveriksi. Sehän minä toisaalta olen, koska mikä muukaan? Säätö? En nyt ehkä kuitenkaan. En edes tiedä, minkälaiset välit meillä on.

"Ahaaaa", Amanda tuumaa ja luo Eineen merkitsevän katseen. Jos tämän parin minuutin tuntemisen jälkeen osaan tulkita häntä oikein, tuo katse sanoo tästä puhutaan vielä jälkeenpäin. "No mut, mä olinki täs menos Venlan luo. Sun pitäis tavata se, Eine", hän kertoo ja sytyttää samalla tupakan. Se saa minut pohtimaan, polttaakohan Einekin. Ei hän ole kertaakaan haissut siltä, mutta en voi silti olla varma asiasta.