Euforia

part 19.

15.6.2020

M E L I N A

"Oon ihastunu suhun, Melina."

Sanat kantautuvat korviini niin kuin perhonen, joka laskeutuu kevyen tuulahduksen mukana kädelle ilahduttamaan kauniilla siivillään. Tai niin kuin kotiin palaava kauan odotettu perheenjäsen. Ne sanat kuulostavat lumoavilta, liian hyviltä ollakseen totta. Kuulinko minä varmasti oikein?

Päätän tällä kertaa luottaa korviini, sillä katse Einen harmaissa silmissä kertoo minulle kaiken tarvittavan. Se katse on täynnä päättäväisyyttä, onnea ja rakkautta. Vaikka en ole ennen nähnyt silmiä, joista huokuu aito rakkaus, olen aivan varma, että ne näyttävät tältä.

"Mäki suhun, Eine", vastaan sen kauempaa miettimättä ja astun lähemmäs tyttöä. Kierrän käteni hänen niskaansa ja painan huuleni vasten hänen huuliaan.

Eine vastaa suudelmaan hetkessä. Hänen suupielessään käväisee hymy, ja hän sulkee silmänsä ripset väristen. Suljen myös silmäni ja keskityn ihanaan tunteeseen, joka valtaa kehoni jokaista solua myöten.

Euforia. Tätä se on.

Olemme suudelleet Einen kanssa aikaisemminkin, silloin, kun olimme skeittaamassa, mutta silloin asiayhteys oli hieman eri. Meistä kumpikaan ei vielä tiennyt, mihin päin suhteemme kehittyisi. Emme olleet aivan yhtä varmoja, että tuntisimme samalla tavalla.

Eine vetää minua vieläkin lähemmäs, kun suudelmamme jatkuu yhä pidempään. Vaikka en ole osannut pukea sanoiksi sitä, kuinka paljon olen kaivannut hänen huuliaan omillani, olen kyllä tiedostanut sen. Ja siksi tunne on niin huumaava, etten haluaisi lopettaa.

Olen kuitenkin se, joka vihdoin eroaa suudelmasta ja astuu pienen askeleen taaksepäin. Jos emme olisi julkisella paikalla ja meidän ei tarvitsisi kiirehtiä kauppaan, voisin jatkaa pidempäänkin, mutta valitettavasti meillä on hieman kiire.

"Vau", Eine kommentoi ja hymyilee leveästi. Hän päästää irti vyötäröstäni ja katselee minua kirkkailla silmillään niin keskittyneesti, että voisin pyörtyä tässä ja nyt. Mikä siinä on, että katse voi aiheuttaa näin paljon tunteita?

"Jätetään juttelu myöhemmälle, meiän on pakko jatkaa matkaa", naurahdan ja nappaan Einen käden omaani. Lähdemme tallustelemaan tietä pitkin käsi kädessä, enkä ole pitkään aikaan ollut yhtä onnellinen.

-

"Mitä sä haluut tortilloihin?" tiedustelen Eineltä, kun nappaan jauhelihapaketin hyllyltä ja heitän sen koriin, jota kannan mukanani. Eine kävelee edelläni ja vaikuttaa joltain turistilta, kun hän katselee ympärilleen kaupassa. Ihan kuin hän ei olisi ennen käynyt k-marketissa.

"Salaattia, kurkkua ja tomaattia ainaki. Ja tacokastiketta", hän luettelee ja pysähtyy vihannesosastolla. Hän punnitsee kurkun ja etsii varmaan 20 sekuntia numeroa 64, kunnes löytää sen ja saa valkoisen tarralapun liimattavaksi. En selvästi ole ainoa, jonka ajatukset ovat jossain muualla.

Löydämme kaiken tarvittavan ja maksamme ne kassalla. Tai no, minä maksan ja Eine pakkaa ostokset muovipussiin. Painelemme takaisin ulos ja suuntaamme takaisin kotiin päin. Toivottavasti Asta nukkuu vielä, eikä ole herännyt ja alkanut huutamaan.

"Ootko sä asunu sun lapsuuden kokonaan vaan sun äidin kaa?" Eine utelee, kun astelemme asfalttia pitkin vieretysten. Aurinko on yhä korkealla, vaikka kello on jo yli viisi. Tämän takia rakastan kesäpäiviä.

Talvella aurinko olisi laskenut jo yli tunti sitten.

"En. Mun iskä asu meiän kanssa siihen asti, et olin 13. Sit se muutti ja asuu nykyään Kajaanissa toisen naisen ja tytärpuolen, Cecilian, kanssa. Ei me oikeastaan pidetä yhteyttä, joskus harvoin vaan", vastaan kohauttaen olkiani välinpitämättömänä.