Euforia

part 13.

A/N: Laitoin viime lukuun väärän päivämäärän, sori! Se oli siis 7.6. ja tää on 8.6.

8.6.2020

M E L I N A

Tämä aamu ei alkanut aivan suunnitelmien mukaan. Ensiksi löin varpaani pöydän nurkkaan, toiseksi poltin valmispatongin, jota minun olisi kuulunut syödä aamupalaksi, ja viimeisenä läikytin vahingossa kuumaa kahvia housuilleni sekä rakkaalle sohvalleni.

Kaikki tuo johtui siitä, että olen koko aamun ollut aivan omissa maailmoissani. En pysty lakata haaveilemasta niistä tietyistä pehmeistä huulista, syvistä harmaista silmistä, blondeista lyhyistä hiuksista ja niiden taivaallisesta tuoksusta, tai siitä virneestä, joka vie koko huomiokykyni nanosekunnissa johonkin toiseen universumiin, jossa olemme vain me kaksi. Minä ja Eine.

En tiedä, missä vaiheessa hän onnistui saamaan koko elämäni sekaisin, mutta sen hän kuitenkin teki. En edes ikinä uskonut, että pystyisin tuntea näin vahvasti yhtään ketään kohtaan. Tunteisiini voisi vaikka hukkua.

Huokaisen pari kertaa syvään, minkä jälkeen kävelen jo tutuksi tulleen rakennuksen ovista sisälle. Minun täytyy todellakin kerätä itseni ennen kerhoon menemistä, koska muuten Eine huomaa, millainen vaikutus hänellä minuun on. Eiköhän hän tosin ole siitä jo perillä.

Saavuttuani kotitalousluokkaan etsin katseellani vakituista pariani sekamelskan keskeltä. Koen kuitenkin pettymyksen, sillä en näe Eineä missään. Se tunne kuitenkin katoaa heti, kun tunnen käsivarsien kiertävän minua takaapäin ja lämpimän kehon koskettavan selkääni. Tiedän jo tarkistamatta, kuka taakseni on ilmestynyt, ja se saa hymyn pyrkimään automaattisesti suupieleeni.

"Sähän olit kerranki nopeampi ku mä", Eine huomauttaa ja päästää minut irti halauksestaan. Minun puolestani se olisi voinut kestää pidempään. "Niimpä, ooks vaikuttunu?" tiedustelen ylpeänä, kun kävelemme luokan poikki yhdelle minikokoisista keittiöistä. Aluksi kerhossa oli niin paljon porukkaa, ettei monille riittänyt omaa keittiötä, mutta enää kerholaisia ei ole yhtä paljoa, joten kaikille pareille riittää paikat.

"Et sä oikeesti ollu eka, mä vaan jäin oottaa sua piiloon, et pystyisin yllättää sut. En voinu piilotella kauaa, ku näytit nii musertuneelt, ku mua ei näkyny", Eine selittää virnistäen ja pukee ylleen harmaan essun. Mulkaisen häntä niin hyvin kuin osaan, koska hänen tekonsa oli todella julma. "Haista paska, en mä sun takia musertunu", vakuuttelen ja puen oman essuni päälle. Se on onneksi sopiva, joten en joudu lähteä vaihtamaan sitä pienempään.

"Etpä", Eine tuumaa huvittuneena pyöräyttäen silmiään. Hän näyttää helvetin hyvältä tehdessään niin, mutta sitä hän ei saa ikinä tietää. Se olisi jo tarpeeksi outoa, että menisin möläyttämään sellaista tässä välissä, kun jäin jo kiinni yhdestä asiasta.

"Kerhoa alle viikko jäljellä! Tänään kaikki valmistaa omat kolmioleivät, käyttäkää luovuutta. Vinkkejä voi aina tulla pyytämään multa", kerhon ohjaaja kuuluttaa, kun ilmeisesti kaikki ovat saapuneet luokkaan.

"Mennääks valkkaa ainekset?" Eine ehdottaa kohottaen kulmiaan. Annan hänelle myöntävän vastauksen, ja lähdemme yhdessä katselemaan eri vaihtoehtoja, joita voisimme leipiin laittaa. En ole ikinä tehnyt kolmioleipiä itse, vaan ostanut aina valmiina täytteineen kaupasta. On kyllä varmasti halvempaa täyttää niillä aineksilla, mitä kotoa löytyy.

"Tykkääks sä tonnikalasta?" Eine kysyy hoksaten pienen säilykepurkin. "Juu, laitetaa sitä. Käykö valkosipulimajoneesi?" tiedustelen ja nappaan tuubin käteeni. Rakastan valkosipulia, vaikka se tekeekin hengityksestä hieman pahanhajuista. En voisi elää ilman valkosipulipatonkia.

"Tottakai", Eine vastaa innoissaan. Valitsemme lopulta niiden lisäksi kurkkua ja tomaattia sekä tietysti margariinia. Heitämme paahtoleivät paahtimeen (vaikka olisimme varmaan saaneet lisäpisteitä, jos olisimme tehneet paahtamisen esimerkiksi pannulla) ja alamme kuutioimaan kurkkua, koska suunnitelmanamme on sekoittaa se majoneesin sekaan.