Euforia

part 20.

16.6.2020

E I N E

Avaan silmäni, ja ensimmäinen asia, jonka näen, on Melinan kasvot vain parinkymmenen sentin päässä omistani. Hänen poskensa on vasten tyynyä, ja hänen silmänsä ovat kiinni. Hän näyttää levolliselta.

Jos olisin hyvä maalaamaan, voisin maalata kuvan tästä näystä. Tyttöystäväni nimittäin näyttää niin kauniilta, että jos hänestä tehtäisiin maalaus, se olisi upein näkemäni sellainen. Ja se maalaus kuuluisi kultakehyksiin vähintäänkin Louvren kaltaisen taidemuseon seinille.

En ole ikinä kiinnittänyt hänen kasvoihinsa huomiota yhtä paljon kuin nyt. Tottakai olen katsellut niitä monestikin ajatellen niiden olevan kauniit, mutta nukkuessaan hänen piirteensä vain korostuvat. Hänellä on todella pitkät ja tuuheat ripset, suloisen muotoiset huulet ja pieni luomi oikeanpuoleisen kulmakarvan yläpuolella.

Nukahdimme eilen vieretysten sen jälkeen, kun olimme katsoneet Netflixiä yöhön asti. Kello on nyt vasta kahdeksan aamulla, mutten saa enää nukutuksi, joten päätän nousta hiljaa ylös herättämättä Melinaa. Ja Astaa, joka nukkuu tuhisten pinnasängyssä seinän vieressä.

Asta näyttää todella paljon äidiltään. Jos minulta kysyttäisiin, miltä kuvittelisin Melinan näyttäneen pienenä, saisin varmasti mielikuvan juuri Astan näköisestä tytöstä. Tosin hieman vaaleammilla hiuksilla.

En ole ollut niin monesti yökylässä jonkun luona, että tietäisin, mitä tehdä silloin, kun on ensimmäisenä hereillä. Yleensä olen aina se, joka herää viimeisenä. En ainakaan halua herättää Melinaa, sillä hänelle on kertynyt varmasti paljon univelkaa viime päivinä. Olen jopa helpottunut, jos hän nukkuu pitkään.

Kävelen ovelle, avaan sen aiheuttaen mahdollisimman vähän ääntä, ja hipsuttelen hiirenhiljaa olohuoneeseen. Istahdan sohvalle ja mietiskelen, mitä voisin tehdä odotellessani. Katseeni osuu television alapuolella olevan kaapin päälle, jossa lepää suuri pehmeäkantinen kirja. Kävelen mielenkiinnosta katsomaan lähempää, ja kirja osoittautuu valokuvakansioksi.

En tiedä, onko toisten valokuvien katseleminen hyväksyttävää, mutta koska olen utelias, istahdan lattialle ja nappaan kansion syliini. Jos sieltä löytyy jotain yksityistä, voin aina laittaa sen takaisin hyllylle.

Käännän ensimmäisen sivun auki. Sivulla on neljä kuvaa, joiden jokaisen päivämäärät katsottuani saan tietää, että ne ovat vuodelta 2002. Niillä hymyilevät kaksi noin kolmekymppistä aikuista; raskaana oleva nainen, jolla on valkea mekko, ja mustapukuinen mies, joka on kiertänyt käsivartensa naisen ympärille. Päättelen heti, että kuvat ovat Melinan vanhempien häistä. Jos he ovat eronneet, miksi kuvat ovat vielä tallella, ja kansio näin näkyvällä paikalla? Luulisi, ettei tällaisia kuvia haluaisi erityisemmin enää katsella.

Käännän kuitenkin seuraavan sivun esille. Tällä kertaa näen uudet neljä kuvaa, jotka ovat vuodelta 2003. Nyt pariskunnan lisäksi kuvissa on minikokoinen vauva, jolla on tapittavat silmät ja lyhyt vaaleanruskea tukka. Vauva on varmasti Melina. Hymyilen automaattisesti, sillä kuvat ovat todella suloisia.

Kääntelen sivuja eteenpäin, kunnes pääsen viimeiselle, jolla on kuvia. Ne ovat vuodelta 2016, ja ne ovat 13-vuotiaan Melinan syntymäpäiviltä sekä äidistä ja tyttärestä katselemassa merelle hiekkarannalla. Enempää kuvia ei löydy, ja syyksi päättelen vanhempien avioeron. Eivätkö äiti ja tytär ole ottaneet yhtäkään valokuvaa isän lähdön jälkeen?

Se tekee minut surulliseksi. Tyhjät albumin sivut kertovat siitä, ettei tuon vuoden jälkeen ole ollut yhtäkään sellaista tilannetta, mistä olisi voinut ottaa kuvan. Ei enää onnellisia hetkiä rannoilla, ulkomaan matkoja tai syntymäpäiväjuhlia. Ei yhteisiä perhekuvia.