Euforia

part 4.

2.6.2020

- M E L I N A -

"Laita toi päälle", Eine käskee ja ojentaa minulle repustaan täysin mustaa hupparia. Vedän sen vaaleansinisen t-paitani päälle, ja se on täysin samanlainen kuin Einellä itsellään. Hänellä on myös mustat housut ja onnekseni olen itsekin pukenut sellaiset tänään. Menemme nimittäin maalaamaan graffiteja. Laittomasti.

"Miks meiän pitää pukee mustat vaatteet?" kysyn uteliaana, kun kävelemme yläasteen vessoista pois. Suuntaamme käytäviä pitkin ulko-ovelle, jota Eine pitää minulle auki, kun pujahdan ulos kesäkuiseen säähän. "Me laitetaan vielä huput päähän, ja siks, ettei meit tunnisteta, jos meiät nähään. Suurin osa katutaiteilijoist pitää mustii vaatteit, koska niit voi pitää kuka tahansa. Jos sul ois vihree t-paita ja hiukset ei ois piilos, sut voitais jäljittää helpommin", hän selittää ja alan kokoajan vain olemaan epävarmempi tästä. Olenko todella menossa tekemään hyvillä mielin rikoksen, josta voi saada rangaistukseksi suuret sakot tai pahimmassa tapauksessa vankeustuomion, kun kerran tarvitsen rahaa niin kiperästi?

Eine käskee laittaa hupun päähän ja hiukset hupparin sisään, joten toimin hänen ohjeidensa mukaisesti kävellessäni hänen vierellään kohti paikkaa, minne menemme maalaamaan. Hän ei ole vielä paljastanut sitä, mutta uskoisin sen olevan syrjässä, koska tähän aikaan päivästä koko Oulun keskusta kuhisee porukkaa. Eine kertoi jo aiemmin, että hän tekee graffitit normaalisti öisin tai todella varhain aamuisin. Hänellä on aina kaverinsa mukana, jotka olen nähnyt koulussa useasti, mutten ole jutellut heille. Ei suosituiden porukkaan noin vain mennä hengailemaan.

"Mun frendil on tänään treffit. Saa nähä miten menee", Eine naurahtaa, kun kävelemme kohti tuntematonta. "Toivottavasti hyvin", vastaan hymyillen ja Eine nyökkää. Olemme saapuneet alikulkutunneliin, joka on jonkin matkan päässä keskustasta. Ympärillä ei kuitenkaan kuulu autoja, ja mesta vaikuttaa autiolta. Eine pysähtyy sen merkiksi, että tämä on tulevien graffitiemme paikka.

"Eli mul on täs repus spraymaaleja. Aina, ku sä otat yhen, laita se takas tonne reppuun. Jos meiät nähään, mä otan repun ja me juostaan tonne vasemmalle", Eine selittää ja kuuntelen tarkasti yrittäen painaa kaiken mieleeni. "Minne asti me juostaan?" kysyn ja varmistan samalla, että hiukseni varmasti ovat kunnolla hupun sisässä.

"Juostaan vaikka sun luo, jos tarve vaatii. Jos ei tarvii nii kauas, nii juostaan jonnekki vaan, ei sil oo nii välii", Eine sanoo ja laskee mustan reppunsa maahan. Hän avaa sen vetoketjun, katsoo kummallekin puolelle tietä ja ottaa sitten repusta sinisen tölkin. Tai no, Eine sanoi, että sitä kutsutaan näin maalaajien kesken kannuksi. Minä olen toy, eli vasta aloittelija. Toivottavasti minua ei koko ikääni nyt kutsuta leluksi.

Otan itsekin repusta yhden kannun, joka on vaaleanvihreä. "Mitä me maalataan?" kysyn Eineltä. "Graffiteissa on aina joku sana tai muu kirjoitus. Mitä haluut kirjottaa?" hän kysyy ja katselee minua taas sillä tutulla, keskittyneellä tavalla, pää kääntyneenä oikean olkapään puoleen. Se on aina oikea puoli.

"Eli ei voi kirjottaa omaa nimee?" varmistan ja Eine nauraa huvittuneena. "Ei, mut voi keksiä jonku salanimen. Miten ois Eilina? Tai Mene?" hän ehdottaa virnistäen ja pohdin hetken. "Mene kuulostaa hyvältä. Se on vähän niin ku, et pitäs mennä pois täst alikulkutunnelist. Ja siitä ei voi tietää, et se oikeesti tarkottaa meitä", päättelen hymyillen. "Käy mulle", Eine toteaa virnistäen ja alamme maalaamaan.

Eine maalaa suurien kirjainten ääriviivat alikulkutunnelin seinään ja alamme tekemään niistä mahdollisimman hienot. Tämä on todella hauskaa. Okei, laitonta, mutta eikö kaikki laiton ole hauskaa? Ei sillä, että olisin laittomia juttuja erityisemmin tehnyt, mutta kuitenkin. Tähän voisi jopa tottua.