Euforia

part 6.

4.6.2020

M E L I N A

Eine painaa valot päälle ja äkillinen kirkkaus kirvelee silmiäni. Hän ei näytä yhtään väsyneeltä, mitä ihmettelen, koska hänen äänensä kuulosti siihen viittaavalta. Ehkä muutos johtuu asiasta, jonka juuri paljastin hänelle. Ainakin hän vaikuttaa hyvin yllättyneeltä, mitä oletinkin, kun lausuin äskeiset sanani. Eine odottaa selvästi, että selitän paremmin, joten huokaisen syvään ja kerään itseni. Miksi tämä on niin vaikeaa? Olenhan kertonut saman jo yhdelle ihmiselle ja toiselle lyhennetyn version. Toisaalta, ei se ole jo, jos miettii asian ydintä.

"No, mun vanhemmat eros, ku olin melkeen 14. Iskä muutti Kajaanin sen uuden naisen kaa, mut kyl mä vielä välil puhun sille sähköpostin kautta. Äiti kuitenki murtu täysin, joten mun elämä muuttu siin samal. Olinhan mä vasta 13. Mun äiti ei oo enää ollu onnellinen, ei se ees hymyile, koska iskä oli sille niin tärkee. Äiti ei enää huolehtinu musta, mitä nyt laitto ruuan ja saatto viä autol kouluun, mut sillon sitä ois voinu verrata haamuun. Mä kaipasin turvaa ja rakkautta, enkä mä voinu saada sitä himas, joten mä pujottelin luokan suosittujen jengiin ja aloin käydä bileis ja kaikkial, eikä äitii ees kiinnostanu. Ei se tienny, eikä se ikinä kysyny mis mä olin ollu, ku tulin himaan kahelt yöl. Sit mä tapasin Victorin", kerron ja kylmät väreet kulkevat pitkin kehoani sanoessani tuon nimen, jota en ole halunnut ajatella pitkään aikaan. Väreet ovat inhoa ja vanhojen muistojen, sellaisten, joita en enää ikinä halua ajatella, tuotosta. Ehkä myös ihan vähän kaipuuta, mitä en haluaisi tuntea. En Victoria kohtaan.

Eine ei sano mitään, katsoo vain minua ja kuuntelee, rohkaisee jatkamaan. Niinpä jatkan kertomustani siitä, mihin jäin. "Victor oli 18. Se oli täysikänen, joten se tuntu turvalliselt. Se rakasti ja suojeli, ku sitä samaa ei voinu saaha omilt vanhemmilt. Me alettiin seurustelee, ku mä täytin 14. Mä avauduin sille mun elämäst ja tuntu niin hyvält, ku oli sellanen ihminen, joka oli samaan aikaan komee ja salaperänen, mut kans rakastava ja joka hyväksy mut sellasena ku mä olin. Neljätoist vuotiaana", jatkan ja pidän taas pienen tauon. En voi sille mitään, että päästän kyyneleen vierimään pitkin poskeani ja tipahtamaan lopulta valkoiselle lakanalle. Victor ei ansaitse kyyneleitäni, mutta mitä minä sille voin. En osaa olla yhtä vahva kuin esimerkiksi Eine, joka kömpii nyt omasta mukavasta sängystään vierelleni patjalle. Hän kiertää varovasti toisen käsivartensa hartioilleni, mikä lohduttaa minua jatkamaan tarinaani.

"No, niinku mä jo ilmasin, mä tulin raskaaks syyskuussa 2017. Se ei todellakaan ollu tarkotus...se vaan tapahtu. Mä kävin tekeen testin ja jännitin ihan hirveesti Victorille kertomist. Mun kuitenki oli pakko ja mä luulin sillon, et Victor rakastaa mua sen verran, et se ymmärtää ja tukee mua sen lapsen kaa, niinku se oli tukenu kaikes muuski. Mut se meni shokkiin ja lähti. Se lähti koko Utajärvelt, eli mun entiselt kotipaikkakunnalt, eikä jättäny mitään jälkeensä. Muuta ku mut rikkinäisen sydämen ja vauvamahan kaa", huokaisen raskaasti ja päästän lisää lämpimiä kyyneleitä poskilleni. Eine rutistaa minua itseään vasten ja pyyhkii peukaloillaan kyyneleeni pois. En voisi olla hänen läsnäolostaan enemmän kiitollinen, mitä olen nyt, ja nyt olen siitä ihan todella kiitollinen. Minun suojelusenkelini.

"Mä kerroin myös äitille kaiken ja kävin siihen asti koulus et mun raskaus alko näkyä ja väitin sit kaikille, et lähen iskälle lopuks kasiluokaks. En mä oikeesti lähteny, vaan pysyin himas koko ajan. Se oli kamalaa, en lähteny muuten minnekään ku vaan lääkäriin. Pysyin vaan sisäl, ilman somee, raskaana ja lonerina. Olin melkee tulla hulluks, ku yritin pärjää kaiken Victorin lähön aiheuttaman paskan kaa ja mietin koko ajan, et mitä hittoo teen mun elämäl. Ei mul ees ollu paljoo rahaa ja sit ku aatteli et pitäis selvii jonku vauvan kaa, se oli mun elämän pahinta aikaa", myönnän surullisena. Olisin tietenkin voinut tehdä abortin, silloin Victorkin olisi jäänyt luokseni, mutta en olisi voinut. Asta on silti lapseni.