Euforia

part 5.

3.6.2020

- E I N E -

Pakko myöntää, etten ole ikinä nukkunut yhtä hyvin kuin viimeyönä. Se ei johdu pelkästään siitä, että nukuin eri talossa uniongelmieni aiheuttajan kanssa. Se johtuu enimmäkseen siitä, että nukuin Melinan vieressä, tai no selvemmin sanottuna sylikkäin hänen kanssaan olohuoneessa tummanruskean sävyisellä sohvalla. Voisinpa aina nukkua yhtä hyvin, mutta minulla ei todellakaan ole mahdollisuutta nukkua tytön vieressä joka yötä. Ehkä vielä joskus.

Olen ihmeellisen energinen, kun juoksen kerrostalon raput alas Melina perässäni. Kysyin häneltä, saanko liukua kaidetta, mutta hän ei antanut lupaa. Kuulemma tippuisin ja satuttaisin itseni, eikä hän halua raahata minua esitykseni päätteeksi sairaalaan. Amanda olisi kyllä antanut minulle luvan, mutta ehkä minun täytyy totella Melinaa. En halua suututtaa tai järkyttää häntä tahallaan.

Tempaisen ulko-oven auki ja juoksen Melinan tutun Jopon luo. Vaikutan varmasti ylipirteältä viisivuotiaalta , joka on ensimmäistä kertaa matkustamassa lentokoneella Helsinkiin (tosin tällä kertaa lentokoneena toimii pyörä ja Helsinkinä yläasteen kotitalousluokka), mutta mitä väliä? Olen kerrankin nukkunut hyvin, joten kai saan olla intoa täynnä.

Melina istuu Jopon penkille ja istun hänen taakseen tarakalle. Asetan käsivarteni hänen vyötärölleen ja hän polkaisee pyöränsä vauhtiin. Meidän kummankin jalat ovat kipeät eilisistä laittomista Graffiteista seuranneen pakomatkan jäljiltä, mutta Melinan jalat ovat silti minun jalkojani väsyneemmät. Ehdotin, että olisin voinut polkea hänen puolestaan, mutta hän väitti, etten jaksaisi, koska hän on kuulemma painava. Joopa joo.

Suuntaamme tutuksi tullutta reittiä tuttuakin tutummalle yläasteelle ja tullessamme määränpäähämme hyppään pois tarakalta. En haluaisi päästää irti Melinan vyötäröltä, mutta lopulta kuitenkin tyydyn kohtalooni ja vedän käteni pois. Melina lukitsee pyörän ja tarkistaa lukon varmuuden kerran, ennen kuin astelemme sisälle koulurakennukseen. Tosin minun kohdallani hypimme, emme astele.

Ennen kuin edes astumme sisään luokkahuoneeseen, huomaamme, että siellä vallitsee täysi sekasorto. Pöytiä roudataan toisista luokista kotitalousluokkaan, josta kuuluu paljon puheensorinaa ja ohjeita, kuten siirtäkää tuo pöytä hieman enemmän oikealle tai kyllä tänne lopulta kaikki mahtuvat. Katsomme epäilevästi Melinan kanssa toisiamme, ennen kuin astumme kynnyksen yli luokkaan.

Pöytiä on paljon, ja ne ovat kaikki järjestelty erilleen toisistaan ympäri luokkaa. Jokaisella pöydällä on joku paperi, luultavasti ohje, sekä essu. Etsin katseellani kerhon ohjaajaa ja löydettyäni hänet juttelemassa yhdelle kerholaiselle, kävelen hänen luokseen muiden oppilaiden parveillessa ympärilläni.

"Mitä tääl tapahtuu?" kysyn ohjaajalta, joka siirtää täysin vaaleansiniset silmänsä minuun. Ne näyttävät niin luonnottomilta, eivätkä sovi yhtään naisen tummaan hiuspehkoon, joten uskon niiden olevan piilarit. Ne luovat jopa pelottavan vaikutuksen ohjaajasta, koska hän hymyilee samalla lempeän äidillisesti. Hänen luonteensa ja äänensä ovat kyllä kaikkea muuta kuin pelottavat.

"Me siirretään pöydät erikseen, koska tänään te kokkaatte yksin. Kaikilla on myös eri ohjeet", hän selittää peittelemättä innostustaan. Toivon mukaan hänen innostuksensa kohdistuu toiseen lauseeseen, eikä ensimmäiseen. "Ahaa, kiitti. Saaks siis mennä mihin vaan?" varmistan ja nainen nyökkää ennen kuin kääntyy taas seuraavan ohjeita kysyvän kerholaisen puoleen.

Kävelen luokan perälle (edestä katsottuna vasempaan nurkkaan) ja pysähdyn pöydän viereen, jonka päällä on viikattuna sininen essu. Ei onneks yhtä vaaleansininen kuin ohjaajan silmät. "Meli, tuu sä tohon!" huudan Melinalle, joka astelee minun suuntaani. Osoitan hänelle minun vasemmalla puolellani olevaa paikkaa. "Ja mä ku luulin, et saa ite valita paikan", hän huomauttaa ja pyöräyttää silmiään samalla, kun asettuu minua lähimpänä olevan pöydän luo. "Oisit sä kuitenki siihen tullu", virnuilen varmana asiasta ja puen sinisen essun ylleni. Melinan essu on vaaleanpunainen ja näyttää hänellä todella suloiselta.