SAVE ME (In finnish) ON HOLD

Luku 12

Kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa ja 336 tuntia on kulunut siitä, kun sain puhelun. En edes haluaisi muistella koko asiaa, mutta en voi mitään sille, että se ilmestyy aina uniini. Olin järkyttynyt, mitään muuta sanaa ei tuntemuksilleni ollut. Luulin, etten enää ikinä kuulisi hänen ääntään, mutta jälleen kerran erehdyin.

*

"Prinsessani, ehdin jo hieman pelätä, ettet vastaisi minulle. Kuinka ihanaa on kuulla sinun äänesi".

Hymyni hyytyi. Tunsin kuinka sydämeni alkoi hakata uskomattoman kovaa rinnassani. Vilkaisin Jackia, joka katsoi minua kiinnostuneesti. En saanut sanaa suustani, en halunnut puhua. Mieleni teki oksentaa.

"Tiedän, että kuulet minut. Prinsessa, sano jotain".

Tuntui, että tukehtuisin, kun kuulin hänen äänensä. En olisi ikinä uskonut tämän hetken tulevan, luulin että pääsin pois aiemmasta elämästäni. Se miltä hänen äänensä kuulosti, oli jotain, mikä sai minun karvani nousemaan pystyyn. Tuntui, että hän seisoi vieressäni ja puhui minulle, vaikka hän luultavasti oli todella kaukana minusta. Ainakin toivon niin. Yritin avata suutani puhuakseni, mutta en saanut mitään sanotuksi. En tiennyt mitä tekisin.

"Olet minun ja rakastan sinua, tiedäthän sen? En ikinä satuttaisi sinua -".

Lopetin puhelun, jotta en kuulisi enempää. Yritin rauhoitella sydäntäni, en voinut uskoa kuulemaani. Olin sekaisin, tuijotin vain kännykkääni kuin se olisi haamu.

"Kate, kuka se oli?"

Jackin ääni sai minut havahtumaan ja katsoin häneen nopeasti vain laskien katseeni pois hänestä. En edes muistanut, että hän oli vielä edessäni.

"Öh, ei kukaan tärkeä. Mun pitää mennä", sanoin välttäen katsekontaktia.

Tiesin, että kerran, kun Jack näkisi minut, hän tietäisi, että kaikki ei ole kunnossa. Lähdin kiiruhtaen paikalta pois, kuulin Jackin kutsuvan minua takaisin, mutta juoksin, jotta hän ei saavuttaisi minua. Tunsin ensimmäisten kyyneleiden tippuvan kostuttaen naamani. Juoksin nopeasti tyttöjen pukuhuoneeseen, joka onnekseni oli tyhjä. Romahdin lattialla ja nojasin seinää vasten. Nostin jalkani itseäni vasten ja halasin jalkojani, jotta saisin hieman turvallisuuden tunnetta. Loppu ei ole kaunista, romahdin totaalisesti. Itkuilleni ei mahtanut tulla loppua, yritin olla mahdollisen hiljaa, mutta en tiedä kuinka hyvin onnistuin siinä. Olin paniikissa. Luulin, että kuolisin.

Lopulta, kun sain itseni kokoon, lähdin kotiin, jossa vietin loppu päivän peiton alla. Olin vainoharhainen, enkä pystynyt nukkumaan.

*

Kaksi viikkoa on kulunut puhelusta, eikä mitään ole tapahtunut. Ei outoja viestejä, puheluita tai mitään muutakaan epäilyttävää. Jack kysyi muutaman kerran puhelustani jälkeenpäin, mutta onnistuin vakuuttamaan hänet, että se oli vain joku lehtimyyjä. Tai en tiedä oliko hän hirveän vakuuttunut, mutta hän ei ainakaan enää maininnut asiasta, mistä olin kiitollinen. Myös Jesse kysyi hieman voinnistani, koska kuulemma näytin hieman huonovointiselta, mutta sanoin vain olevani väsynyt. Vakuutin muille, että olin kunnossa. Itselle vakuuttaminen oli hieman vaikeampaa.