Osaatko olla hiljaa?

5 Homo

Joose

Istuin mun uudessa huoneessa mun vanhalla sängyllä ja tuijotin seiniä. Ne ammotti valkosina ku lakanat ja julisteet yhessä laatikossa huusi seinälle pääsyä. Se ois varmaan mun seuraava tehtävä. Mut ekana piti syyä, mul oli kiljuva nälkä.

Äiti istu keittiössä ja hörppi kahvia. Se oli pitkä, ruskeetukkanen nainen, kasvot täynnä pisamia. Muutama ryppykin niihi oli jo muodostunu, mutta äiti oli silti henkisesti parikymppinen. Se alko heti kyselee koulusta.

"Ihan jees", "En tiiä" ja "En vielä" oli ainoot vastaukset, jotka se sai musta irti.

***

Seuraavana päivänä iskä heitti mut taas koululle. Tällä kertaa kukaan ei kävelly mua vastaan ja sit mä olinki ihan hukassa, tarkotus oli löytää enkun luokka mut päädyinki johonki liikuntasaliin. Ku tajusin missä olin, tein täyskäännöksen ja pamahin suoraan päin jonku rintakehää.

"Mitä vittuu, kattosit etees homo!" se huudahti harmittavan tutulla äänellä; Anton.
"Sori", änkytin ja peruutin äkkiä. "Ei ollu tarkotus."
Anton oli mua puolta päätä pitempi, nyt se kumartu niin et sen kasvot oli melkein kiinni mun kasvoissa ja katto mua silmiin.

En voinu olla huomaamatta kuinka kauniit sen siniset silmät oli.

"Se sä taidat olla häh? Homo", se kuiskas.
Astuin askeleen taaksepäin. "Se ei kuulu sulle, Anton", kuiskasin takasin ja lähin nopeesti pojan ohi toiseen suuntaan.

Oikeessa Anton tietysti oli. Mun eka ihastus oli Tom Holland, mut aattelin vaan et kaikkihan siitä tykkää. Mut sit nelosella meiän luokalle tuli uus poika ja aloin ihan kunnolla tykkää siitä. Mua pelotti, ettei se ollu normaalia, joten en tehny sit asialle mitää.

Yläasteella olin jo oppinu hyväksyy itteni ja mulla oli poikaystäväki puolen vuoden ajan. Nähtiin sen aikana joku kolme kertaa oikeessa elämässä, eikä siit sit loppujen lopuks tullu oikeen mitään. Sen jälkeen en oo ees yrittäny ettiä ketään. Uskon, et rakkauden löytää paremmin vaan elämällä ku sillai, et ettis väkisin.

***

Löysin loppujen lopuks enkun luokan, enkä ees myöhästyny tunnilta. Koulun jälkeen näin taas Nellin. Tänään sil oli päällään musta nahkatakki, ruskeet housut ja ruskee collegepaita, ja se nojaili koulun ulkoseinään näpräten puhelintaan. Olin eilen löytäny sen ig:stä ja meinasin kysyä siitä kahville menosta, mut olin liian ujo seuraa sitä.

"Moi", mä sanoin kävellessäni sen luo.
"Joose! Moi, sua mä täs vähä niiku venasinki", Nelli sano pirteenä. "Onks kahville meno viel voimassa?"
"Todellaki", hymähdin. "Mut en sit osaa liikkuu tääl yhtää."
"Ei se mitää, mä osaan", Nelli naurahti.

Iskä ootti mua parkkipaikalla ja kävin sanomassa sille, että meen kahville Nellin kans. Se oli heti peukut pystyssä ja hihkas: "Tiesin et tuut löytää kavereita!"

Ku kävelin takasin Nellin luo, Anton tuli taas mua vastaan. Se käveli tahallaan ihan läheltä niin, et se törmäs mun olkapäähän. Ja sit se vielä virnisti perään.

Käveltiin Nellin kans about kakssataa metriä johonki kuppilaan. Tilasin itelleni kaakaon - en tykänny kahvista - ja korvapuustin. Nelli otti latten ja jonkun kakun palasen. Sit me vallattiin nurkasta neljän hengen pöytä reppujemme kans.