Astuimme hylätyn sairaalan sisälle. Sisällä oli paljon hämähäkin seittiä ja erilaisia kipittäviä ötököitä. Katsoimme kaikki joka puolelle järkyttyneinä. En tiedä miksi, mutta jotenkin tuntui, että täällä asui joku muu ihminen. Ei koditon vaan jokin.... ajatukseni katkeaa, kun Max alkaa katsoa minua.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
"Huhuu? Sä oot ollu sun ajatuksissa jo varmaan yli 5 minuuttia. Me aijotaan jatkaa kävelemistä, joten jos et tuu niin jäät jälkee", Max sanoi.
"Anteeks, ja kyllä olin mun omissa ajatuksissa", minä sanoin ja pieni hymy tuli huulilleni.
Aloimme kävellä syvemmälle sairaalaan. Huomasin että Thomas, Max ja Alice olivat jo edellä ja minä kävelin Tobyn vierellä. Perhosia tuli vatsaani. En tiedä miksi, tai no tyhmätkin tietää mä oon ihastunut Tobyyn! Ajattelin hieman järkyttyneenä.
Olimme kävelleet jo pari minuuttia ja katselleet ympärillemme. Olimme menneet monen huoneen vierestä. Olin laskenut päässä huoneiden numeroita, 106,107,108,109. Minulla oli tylsää, mutta olin samalla hyvin varuillani ja peloissani. Ihmettelin miksi, mutta tajusin että kukapa ei olisi, kun kävelemme hylätyn sairaalan sisällä, joka oli joskus hylätty mystisesti?
Alice johdatti meidät rappusten luo. Kävelimme hetki sitten ison odotustilan ja sellaisen tiskin ohi. Minä yritin muistaa kaikki mitä ympärilläni tapahtui koska mitä jos jotain pahaa tapahtuu, enkä muista reittiä ulos? Olen niin tyhmä, kun ajattelen näin paljon.
Kävelin nyt Thomaksen perässä rappusia ylös. Takanani oli Alice ja hänen vieressään oli Max. Toby tuli kaikkein viimeisimpänä. Kävelimme vielä pari rappusta. Huomasin paljon pölyä portaikossa, ei se ole kyllä mikään ihme. Ajattelen ja huomaan, että olemme päässeet toiseen kerrokseen. Katsoimme hetken ympärille.
"Tämä kerros näyttää samanlaiselta kuin äskeinen. Minun mielestäni olisi parasta jos menemme kaikki kerrokset ylös asti ja vasta sitten tutkimme ympärillämme olevia huoneita", Thomas sanoi.
Minä nyökkäsin ja huomasin, että muutkin tekivät samoin. Alice, Thomas ja Max kävelivät jo seuraavaa portaikkoa ylös. Minä vielä hetken seisoin paikoillani. Katson ympärilleni ja huomaan että Thomas ei ole väärässä siitä, että tämä kerros näyttää samalta kuin edellinen. Huomaan vain, että tässä kerroksessa ei ole vastaanottotiskiä eikä odotustilaa, tiekenkään ei ole! Ajattelen hajamielisesti. Ainut asia mitä nään tässä kerroksessa on lisää huoneita ja numeroita. Yhdessä huoneessa lukee leikkaussali. Alan lukemaan taas mielessäni huoneiden numeroita, 277,278,279.
Yhtäkkiä Toby ottaa ranteestani kiinni, ja katsahdan hänen ihanan jään sinisiä silmiä. Hänen hiukset ovat niin mustat ja pörröiset. Hänellä on mustat housut, joissa on paljon erilaisia taskuja. Kun katson Tobya taas silmiin huomaan, että hänellä on samanlainen koru kuin minulla! Hänellä on myös harmaa huppari päällään, joka näyttää hieman nuhjuiselta.
"Tuutko sä?" Toby kysyy ja hymyilee. Minä katson häntä vielä hetken ja huomaan että muut ovat jo kadonneet yläkertaan. "Joo mä tuun", minä sanon ja lähden kulkemaan rappusia ylöspäin Tobyn vieressä. Hän pitää kädestäni kiinni lämpimällä kädellään.
Katsoin minun asuani, sillä jalkojeni juuressa kipitti iso torakka. Huidoin jalallani torakkaa kauemmas. Minulla oli päällä tavalliset revityt farkut, mustat lenkkarit, raitanen paita väriltään lila-valkoinen. Paitani olin laittanut housujeni sisälle. Päälläni oli myös se sama koru mikä Tobyllakin oli, ohut siro ketjukoru. Minulla oli myös valkoiset sukat ja lippis, jossa oli harmaa pääkallo.
Olimme kävelleet Tobyn kanssa kolmanteen kerrokseen. Otin taskustani puhelimen ja katsoin kelloa. Kello oli 9.24 aamulla 7.6.2020 perjantaina. Huomasin, että hylätyn sairaalan sisällä ei ollut myöskään nettiä.
Kävelimme Tobyn kanssa Maxin, Alicen ja Thomaksen perässä. Kävelimme ylimpään kerrokseen asti ja huomasin, että seinään oli maalattu numero 8. Ajattelin mielessäni, että se oli hylätyn sairaalan kerroksien kokonaismäärä.
"Noniin. Kävellään alakertaan, koska se oli ainut kerros joka erosi muista. Voimme aloittaa tutkinnot sieltä", Max sanoi ja lähti kävelemään alakertaan.
"Kauheaa kuntoilua tämäkin", Minä tuhahdin ja huomasin, että Thomas ja Toby nauroivat minulle. Mulkoilin heitä ja rupesin itsekkin nauramaan. Yhdessä vaiheessa aloimme juosta rappusia alas, koska matka oli niin pitkä ja tuskainen rappusten ja kerroksien määrästä. Hissiäkään ei voinut käyttää, sillä se oli rikki eikä sairaalassa ollut sähköjä.
Vihdoin saavuimme ensimmäiseen kerrokseen. Huokaisin helpotuksesta.
"Oli muuten tuskainen ja pitkä matka", minä sanoin. Alice katsoi oudosti minua. "Miksi näytät siltä että olisit jäänyt auton alle?", sanoin Alicelle. Alice katsoi hetken minua ja huomasin, että muutkin alkoivat katsoa Alicea.
"Totanoin... Oonko mä ainut jonka pitäis päästä vessan?" Alice kysyi ja katsoi jalkojaan. Minä katsoin muita ja vastasin Alicelle. "Munkin pitäis päästä vessaan", Toby ja Max nyökkäsivät myös. Thomas oli ilmeisesti ainut, jonka ei tavinnut käydä vessassa. "No etsitään vessa sitten!", Max sanoi ja alkoi kävellä odotustilaa päin. Minä kävelin perässä.
Max vihdoin pysähtyi ja sanoi, "tuossa on kaksi tyttöjen ja kaksi poikien vessaa." Max avasi yhden oven ja astui sisälle sulkien oven perässään. Alice käveli nopeasti ensimmäiseen tyttöjen vessaan sisälle. Minä menin seuraavaan tyttöjen vessaan ja huomasin, että Tobykin asteli vessaan.
Katsoin ympärilleni ja laitoin vessan oven lukkoon. Vessa oli samanlainen mitä aina ala-asteellakin oli. Pikku vessa, eikä samanlainen koppi kuin amiksessa. Minä ajattelin.
Hetken päästä astuin vessasta ulos. Huomasin, että Alice ja Toby odottivat siellä jo. "Mikä sulla kesti?" Alice kysyi ja hymyili. "Totanoin... Vessassa ei ollut käsipaperia joten jouduin hetken mietimään, mihin kuivaan käteni". Toby nauroi ja samalla hetkellä Max tuli poikien vessasta ulos.
"Noniin, olemme sitten valmiita tutkimaan tätä hirvittävän isoa sairaalaa", Max sanoi ja käveli portaikkoon, missä Thomas odottikin jo meitä. Alice käveli Maxin perässä ja Toby käveli vieressäni.
Olimme kävelleet parikymmentä metriä eteenpäin ensimmäisessä kerroksessa, kun vastaan tuli ovi, joka oli poikkeuksellisesti muita isompi. Minä katoin sitä kummissani ja kysyin hieman hiljaisella äänellä "minun mielestäni tuo ei ole ihan normaalia. Tuo ovi on isompi kuin muut ovet ja sen sisältä loistaa valoa!"
Toby ottaa kädestäni kiinni ja puristaa.
"Ainut tapa millä saamme tietää, mitä tuon oven toisella puolella on, on mennä sisälle", Thomas sanoi ja käveli lähemmäs. Thomas avasi oven ja puikkelehti sisälle hiiren hiljaa. Alice, minä, Max ja Toby tulimme perässä.
Katsoimme kaikki huonetta, jossa oli valot, järkyttyneinä ainakin 10 minuuttia sanomatta sanaakaan. Olimme menneet piiloon oudon väliseinän taakse tungettuina. Max oli ihan seinässä kiinni ja minä olin hänen vieressä. Minun vierelläni oli Toby, joka puristi kättäni entistä lujempaa.
Katsoimme hieman valoisaa huonetta. Edessämme oli outoja labra tiskejä. Huoneessa ei ollut yhtään ikkunaa, josta luonnon valoa tulvisi sisälle. Näin outoja valkopukuisia miehiä, jotka tekivät ilmeisesti jotain outoja testejä jollain oudoilla pulloilla ja pihdeillä. Laskin ihmisiä edessäni. Huomasin, että edessäni oli ainakin 8 valkopukuista outoa labramiestä. Mitä täällä tapahtuu, ajattelin.
Katsoin viereeni ja huomasin, että muut vieressäni olivat kadonneet. Yhtäkkiä joku on takanani ja laittaa märän rätin nenäni eteen. Se haisee kirpeältä. Tämä ihminen on ilmeisesti mies ja hän on ainakin 190cm pitkä. Hän on takanani ja pitää minut otteessaan.
Minä tärisin ja yritin vastustella. Minua pelotti ja olin järkyttynyt. Minulla tuli kyynel. Yhtäkkiä tämä mies sanoo:
"Älä pelkää, meidät on luotu kuolemaan." Sitten päässäni pimeni ja minä kaaduin miehen syliin.
Sanoja: 1090
YOU ARE READING
Liekehtivä ruusu
Action16 vuotias Emma lähtee kaveriporukan kanssa kesäloman tylsänä ja kuumana päivänä Ottervillen hylättyyn sairaalaan. Pian he huomaavat, että hylätyssä sairaalassa on hämärää toimintaa mikä muuttaa heidän elämänsä. He saavat tietää salaisesta toiminna...
