This feels like I've fallen in love. (FINNISH)

Luku 2.

Saapuessani asuntooni, isäni oli jo lähtenyt. Ihmettelen hetken, sillä meidän piti yhdessä kokata ja syödä. "Hän on varmaan hakemassa kaupasta jotain kivaa tällä välin" , ajattelin. Riisun vaatteeni ja siirryn olohuoneen puolelle, jossa on siis koko asuntoni.. Onneksi eteinen ja vessa ovat erikseen. Isäni oli laittanut kaiken kuntoon, pöydät sun muut asiat. Vilkuilen keittokomerooni, jonka jälkeen katseeni siirtyy isolle seinälle, johon isäni on maalauttanut ison brittilipun. Emme olleet sopineet asiasta mitään, joten se oli iso yllätys. Kiitän isääni hiljaa mielessäni hymy huulillani. Hän on aivan ihana. Jatkan tutkiskelua, ja löydän pöydältä normaalia isomman kirjekuoren. Avaan sen, ja sisällä on lentolippu. Meno-paluulippu Lontooseen ja takaisin. "Hetkonen, siellähän on jotain muutakin.. MITÄ!??!! Lippu... Ed Sheeranin konserttiin?!" Haukon henkeä, enkä voi uskoa tätä todeksi.

"Kyllä, se on sinulle Emilia. Olet unelmoinut kauan pääseväsi Lontooseen ja näkeväsi Edin. Joten tässä vielä myöhäinen syntymäpäivälahja" Isäni sanoi puhelimen kautta. En voisi olla onnellisempi. Huhhuh, liikaa yllätyksiä yhdelle päivälle. Lento olisi jo 3 päivän päästä, ja lippuja kaksi. Onneksi minulla on ystäviä parin vuoden takaa, joihin olen tutustunut Twitterin kautta, varmasti joku heistä pääsisi tulemaan kanssani. Päätän saman tien avata Twitterin ja kysyä, mitä ystävilläni on suunnitelmissa. Minulla on kuitenkin se yksi tietty "TwitterBF", jolta saan vastauksena, että hän on lähdössä Lontooseen. Olen ihmetyksestä jäykkänä, kun puhelimeni soi. Sain lähes sydänkohtauksen, mutta tajuan sen olevan vain isäni. "Aivan, unohdin Emppu kertoa sulle et oon buukannu sulle jo matkaseuraa. Se on se Miisa sielä tötteristä vai mistä onkaa. Sieltä missä on se lintuki. Ja hyvää matkaa vaan teille, soittelen sillon tiistai-aamuna ku lähen teitä hakemaan kentälle." 

"Joo, nähdään sillon sitten, moimoi." sanoin Miisalle vielä puhelimessa, ennen hänen junansa lähtöä Tampereelta kotikaupunkiini Turkuun. "Olen maailman onnellisin ihminen, mulla on maailman parhaat ystävät, perhe, oma koti..." Mietiskelen bussissa menossa rautatieasemalle ystävääni vastaan. Lähtö olisi 22 tunnin kuluttua, en todellakaan malta enää odottaa. Vihdoin kuuluu tuttu kuulutus: "Pikajuna Tampereelta Turkuun saapuu raiteelle 5" . Hyökkään laiturille odottamaan, ja samalla vaaleahiuksinen ystäväni astuu junasta ulos ja juoksen häntä vastaan. Halaamme varmasti ainakin 5 minuuttia ja kyyneleitä on vaikea pidätellä, sillä viime tapaamisestamme on ainakin kaksi vuotta. "Tästä alkaa yhteinen matkamme" ajattelen hymyillen.