This feels like I've fallen in love. (FINNISH)

Luku 5.

Aamumme ei alkanut erikoisen hyvin. Olisimme molemmat voineet jäädä sänkyihin ikiajoiksi rankan eilispäivän jälkeen. Asiaa ei myöskään parantanut se, että ulkona oli täys myrsky.

Oltuamme hetken hereillä, mielemme kuitenkin kirkastui ja aloimme kunnostautua illan keikkaa varten. "Eihän tätä nyt voisi huonon ilman takia missata, tätä me ollaan kuitenki haluttu jo pari vuotta" , Miisa takoi järkeäni päähän. En itsekään tiedä mitä oikein ajattelin, kun tokaisin ettei minun tee edes mieli lähteä tuonne kaatosateeseen temmeltämään. No, minun ainainen ongelmani on ollut syysmasennus. Kun aurinko ei paista, minunkaan mieleni ei ole aurinkoinen. "No, Ed on aika aurinko... ja keikka kumminkin on sisällä joten mitäs sitte.." ajattelin yksikseni. 

Vihdoin pääsimme lähtemään keikkapaikalle. Tarkotuksenamme oli kävellä, mutta siinä sateessa tuskin kukaan olisi edes pitänyt kävelyä vaihtoehtona, joten otimme suosiolla taksin, vaikka matka olikin päälle kaksi kilometriä.

Kello oli vasta kaksi, kun saavuimme pihaan. Päätimme hakea lähigrillistä jotain syötävää, sillä sisälle olisi päässyt vasta kuuden aikoihin. Oli todella antoisaa seistä pihalla monta tuntia kaatosateessa, eikä meillä olut minkäänlaista suojaa. 

Kaatosateen vuoksi ovet aukesivat jo neljän aikoihin, jotta ihmiset pääsisivät sisälle lämmittelemään ja odottelemaan keikan alkua, jonka tarkoitus olisi alkaa 19:00. Päätimme äkkiä rynnätä eturivipaikoille ja onneksi saimmekin mitä halusimme. 

"Tästä illasta tulee ikimuistoinen, sen mä tiiän, jos jotakin" , Miisa kuiskasi minulle hymyillen. Olin itse kuitenkin liian jännityksessä vastaakseni, mutta väläytin ystävälleni leveän hymyn. 

Lavalle alkoi valua kaikenlaista testaajaporukka, jotka siis kokeilivat ovatko soittimet vireessä sun muuta. "Enään puolitoista tuntia, onkohan Edillä joku lämppäri?" kysyin ajatuksissani Miisalta, eikä hänkään tiennyt vastausta. No, kukapa muukaan sen tietää kuin Edin porukka.

Pian kuitenkin kaiuttimista kuului tuttu ääni: "HELLO LONDON" . Valot häikäisivät, enkä edes kunnolla nähnyt kuka lavalla oli. Hetken odottelun jälkeen näin tutun ruskeahiuksisen brittipojan seisovan ylhäällä edessäni. Hymy nousi huulille, kun tajusin hänen olevan George Shelley. 

"Tää ei oo totta oikeesti.. ei. Ei voi olla.." huusin itselleni kyynelten valuen silmistäni. Ollessani 17-vuotias olin vielä suuri JCat, mutta se jäi taka-alalle kiireiden takia, ja minusta tuntui etteivät Union J:n pojat kuitenkaan ikinä tule Suomeen, vaikka niin olivat minulle monta kertaa luvanneetkin Twitterissä. 

Mutta tässä minä nyt olin, Lontoossa Ed Sheeranin keikalla, jossa Union J sitten oli lämppärinä. Nautin hetkestä niin paljon kun voin ja tunsin olevani maailman onnellisin ihminen, kun sain pojilta jonkinlaisia katsekontakteja ja kuvia, joissa he katsovat suoraan kameraan.

Pian oli kuitenkin poikien aika astua lavalta syrjään ja antaa Edille vuoronsa. Hetken kuluttua Ed saapasteli lavalle rauhallisesti, leveä hymy kasvoillaan. Kun näin hänen oranssit hiuksensa, kyyneleet valuivat entistä enemmän silmilleni. "Unelmani on toteutunut." , hoin itselleni. "Ensin Union J, sitten Ed. Vielä puuttuu One Direction. Sen jälkeen olisin valmis vaikka kuolemaan."