This feels like I've fallen in love. (FINNISH)

Luku 15.

Aamulla oli aikainen herätys, sillä koneemme takaisin Suomeen lähti 9:55. Heräsin onneksi hyvissä ajoin, että ehtisin etsiä tavarani talosta, ja tosiaan tavarani olivat ympäri taloa, kellarista yläkertaan asti. Harry nukkui vieressäni vielä syvää unta, hän oli niin suloinen, en viitsinyt herättää häntä.

"Miisa... hei, aika nousta. Ootko jo eilen laittanu kamojas?", kysyin Miisalta kuiskaten, en viitsinyt herättää hänen vieressä nukkuvaa Louisia. Miisa käänsi kylkeään vastaukseksi minulle.

"Jaah. No, onneks kello on vasta puoli kuus, ei tässä oo kiirettä.. yheksältä pitäs olla kentällä, tästä on onneks lyhyt ajomatka..", tuumin itsekseni viikaten vaatteita suurehkoon laukkuuni.

Kuljin ympäri taloa yrittäen olla herättämättä poikia. Tosin se oli vaikeaa, sillä he nukkuivat missä sattui, en edes itse tiennyt missä... joten tilanne tuotti ongelmia. Kiersin nopeasti koko talon kerätessäni vaatteitani sieltä täältä mukaani. Jotenki onnistuin selviytymään takaisin Harryn makkariin, herättämättä ketään. Tai ainakin niin luulin. 

"Astuit sitten mun sormille. Luulin et ne murtus ku talloit niitten päälle oikeen kunnolla..", sanoi Liam päästyäni keittiöön. En tosin ollut oikeastikaan huomannut häntä.

"Ai.. sori. Missä sä oikee nukuit?"

"..... pyykkihuoneessa", Liam vastasi irvaillen. Hän oli luultavasti heittänyt päälleen kasan pyykkejä. Noh, ei noista pojista ota aina selvää..

Aloin valmistaa aamupalaa itselleni ja muille Liamin avustuksella. Paistettua kananmunaa, pekonia, paahtoleipää..

"Emilia hei..", Liam huikkasi minulle.

"Niin?", hymyilin Liamille.

"Kiitos että te ootte ollu täällä. Te ootte värittäny meijän arkee. Ootte niin ihania ihmisiä, aina pirteitä ja sellasia huomaavaisia. Kultasia. Oikeesti, te autoitte meitä. Olimme poikien kanssa alkaneet erkaantua toisistamme, koska ollaan kuitenkin aina yhessä, ja siinä sitten rupee oikeesti hermot menee kireelle. Te poistitte sen. Vaikka te olitte täällä puoltoist viikkoo meijän kanssa, se tuntus ikuisuudelta, ihanku oltais tunnettu teijät aina. En voi muuta ku sanoo KIITOS. Mä rakastan teitä, sua ja Miisaa. Oikeesti. Ootte ihania", Liam sanoi minulle rauhallisesti, mutta niin hellyyttävästi. Se toi kyyneleet silmiini, en uskonut että lähtö olisi parin tunnin päästä.

Vihdoin muutkin heräsivät aamiaisella, ja söimme kaikki yhdessä vähin äänin. 

"Tulee niin hiljasta ku tytöt lähtee..", Niall tokaisin suu täynnä ruokaa.

"Niall, oot oikeessa..", Zayn yhtyi häneen.

Loimme Miisan kanssa toisiimme katseet, surulliset katseet. Tuntui oudolta palata takaisin Suomeen. Miisan kanssa meille. Vielä hetkeksi. Sitten Miisakin olisi poissa, niin myös pojat. Ehkä ikuisesti. 

"Hei, kello on varttiavaille, meijän pitäis varmaan lähtee..", Harry sanoi surullisen hiljaisesti.

Pojat kantoivat laukkumme autoon, ja lähdimme hiljaisesti ajamaan kohti Heathrow:n lentokenttää. Teimme nopeasti lähtöselvityksen, jonka jälkeen alkoi luultavasti elämäni surullisimmat jäähyväiset.

"Harryyy, anna mulle hali! Voi Niall, mulle tulee niin kova ikävä.. ja Zayn! Kenelle nyt saan nauraa? Liam... mulla ei oo enää sitä ihmistä, kuka aina mua neuvoo...", kuulin Miisan puhuvan itkuisesti, mutta onnellisesti pojille. 

Halasin myös poikia, palaisin tyhjin mielin Suomeen. Mutta onnellisesti.

"Emilia. Ei me olla tunnettu ku päälle kaks viikkoa, mutta silti musta tuntuu et mun sydän kuuluu sulle. Ota tä kaulakoru musta muistoks, ei sitä koskaan tiedä, koska me seuraavaks nähään. Meillä kuitenkin alkaa kiertue, Amerikassa. Ja sieltä suuntaamme Aasiaan..", Harry sanoi minulle.

Koru oli kaunis. Siinä oli pieni kultainen sydän, jonka ympärillä oli lapsienkeli, joka ampuu nuolen sydämeen. Kultainen kaulaketju. En ottaisi sitä ikinä pois kaulastani. 

Niall.

Louis.

Zayn.

Liam.

Harry.

H A R R Y.

"Rakastan sua aina, Harry", kuiskasin hänelle, ja lähdimme kohti porttiamme.

Harryn silmässä oli kyynel. 

Myös minun silmässä oli kyynel. Monta kyyneltä. Ne olivat aitoja, lämpimiä kyyneleitä.