This feels like I've fallen in love. (FINNISH)

Luku 13.

Heräsin aamulla aikaisin kellarin kylmyyteen ja tunkkaisuuden hajuun. Olin jättänyt kännykkäni yläkertaan latautumaan, joten minulla ei ollut hajuakaan paljonko kello oli. Sen silti tiesin, ettei se paljoa ollut. Harry nukkui sikeästi vieressäni hieman tuhisten, enkä viitsinyt herättää häntä. Päätin lähteä yläkertaan tarkistamaan paljonko kello oli ja oliko pojista kukaan vielä herännyt. 

Päästessäni yritin hipsiä hiljaa talossa, sillä vaikutti siltä ettei kukaan ollut vielä heräänyt. Yhtäkkiä kuitenkin edessäni syttyi valo, ja näin Liamin seisovan edessäni pelkät bokserit jalassaan.

"HUOMENTA", hän lähes huusi minulle.

"Huomenta...", sanoin haukotellen. "Mitä kello on? Nukkuuks kaikki viellä?", jatkoin.

"Kello on seittemän ja joo, paitsi me. Pitäs kyllä pian oikeesti herätä, koska pitäs olla yheksän aikaa hallilla treeneissä ja meillä on se päiväkeikka tänää.. jos käyt herättämässä Niallin, Zaynin ja Harryn ni mä herätän Loun ja Miisan?", Liam sanoi, enkä ymmärtänyt varmastikaan puoliakaan. Liian pitkä lause ja nopea puhetyyli näin aamuun..

Pian kaikki olivat jalkeilla ja alkoi kauhea älämölö. Kukin juoksi vuorollaan suihkussa ja syömässä Miisan ja minun istuessa pöydän äärellä. Pojat olivat pyytäneet meitäkin mukaan katsomaan treenejä ja keikkaa, ja tottakai olimme suostuneet, eihän meillä muutakaan tekemistä olisi ollutkaan. 

Kello oli jo varttia vaille yhdeksän, kun pääsimme lähtemään. Matka ei onneksi ollut pitkä, muuten olisimme myöhästyneet. Pojat aloittivat treeninsä ja Miisa ja minä katselimme lavan reunalta heitä. He olivat uskomattomia. 

Treenit loppuivat ja oli aika käydä haukkaamassa pientä purtavaa jossain lähiravintolassa. Päätimme mennä jalan, koska tarvitsimme kaikki raikasta ilmaa. 

Meitä vastaan käveli monia faneja, osa huuteli poikien nimiä ja loivat Miisaan ja minuun ilkeitä katseita, osa tuli pyytämään nimmareita ja kuvia ja ottivat myös meidätkin hyvin vastaan ja vaihtoivat parikin sanaa. Se oli helpotus. Jatkoimme matkaa, eikä faneja näkynyt enää niin paljoa. Pääsimme ravintolan pihaan, jossa oli kaksi pikkutyttöä, luultavasti kaksoset, äitinsä kanssa. He olivat noin 6-vuotiaita, ja kun he näkivät Harryn, he sekosivat aivan täysin.

"Äitiiii kato äiti Harry!!!!!!!!!", he huusivat ja kiljuivat.

Huomasin Harrynkin hymyilevän. Tyttöjen äidillä oli jotakin sydämellään Harrylle ja he siirtyivät juttelemaan kauemmas, ja sillä välin muut pojat pitivät tytöille seuraa. 

Lapset olivat ihania ja pojat hassuttelivat heille kokoajan. Vilkaisin Harrya, ja hänkin vilkaisi samaan aikaan meitä kohti. Hänen katseessaan oli jotain, mitä en ollut ennen nähnyt. Siinä oli myötätuntoa ja surua. Päätin mennä Harryn luokse ja ottaa selvää mistä oli kyse.

"Kaikki hyvin?", kysyin.

"Joo...", Harry vastasi, mutta hänen silmästään valahti kyynel poskelleen. 

"Pyysin Harrya vain ottamaan muutaman kuvan tyttöjeni kanssa. Harry on heille todella tärkeä, niin kuin muutkin noista pojista. He rakastavat heitä yli kaiken, ja heidän ainainen toiveensa on ollut tavata pojat. Molemmilla tytöilläni on munuaisten vajaatoiminta, eikä siinä vielä kaikki. Ne eivät toimi lähes ollenkaan, jonka seurauksena siitä on kehittynyt syöpä. Molemmille..", tyttöjen äiti sanoi itku kurkussa.

Olin itsekin lähellä itkeä, sillä tuollaista kohtaloa ei kenenkään tarvitsisi kokea.

"Tottakai mä vietän heidän kanssa aikaa... niin paljon vaan ku on mahollista..", Harry sanoi lempeästi ja yritti väkertää kasvoilleen hymyn.

"Hän on sankarini..", ajattelin itsekseni.

En ollut ikinä nähnyt Harrya sellaisena. Hän oli niin surullinen ja täynnä myötätuntoa. Tytöt ja äiti liittyi seuraamme syömään ja Liam päätti antaa heille VIP-liput tämänpäiväiselle keikalle. 

Keikka oli ohi ja Harry vietti tyttöjen kanssa aikaa backstagella leikkien heidän kanssaan ja lukien heille satuja. Harry oikeasti välitti heistä. Todella paljon. En ikinä voisi olla ylpeämpi hänestä. Juuri siksi rakastinkin häntä.