Made Of Broken Stuff || Blind Channel 2

Luku 42 | Pimeys

|Ollin nk.|
Viimeisen vuorokauden sisässä on tapahtunut nyt jälleen niin paljon kaikkea että aivoni eivät ole vielä prosessoineet asiaa. Tai sitten ajatukseni juoksu on hidastunut. Miten vain.

Mutta kuitenkin, lähdimme kokeilemaan suunnitelmaamme, joka sitten paljastuikin hyvin toimivaksi. Joel harhautti Hermestä kun muu porukka haki Ilonaa ja Minnaa pois sen pesästä. Minä ja Tommi jouduimme vahtiin tietysti. Sitten pääsimme sairaalalle noiden kahden heikon naisen kanssa ja Joelin jonka olkapää oli saanut mukavan osuman.

No, nyt olemme odotelleet tässä käytävällä reilu seitsemän tuntia, vai kauemmin, eikä Ilonasta tai Minnasta ole kuulunut. Emme ole edes saaneet käydä katsomassa heitä.

Joonas kävi aika kierroksilla ja Niko oli aika hiljainen, Aurora lähinnä käveli ympäri sairaalaa Aleksin kanssa. Tommi oli perus Tommi: rauhallinen ja luki joitakin aikakausi lehtisiä mitä telineestä löysi. Joel vinkui olkapäätään vaikka se olikin hoidettu. Ja mitä minä tein? Ajattelin liikaa asioita. Tuntui että pääni räjähtäisi.

Pitäisiköhän käydä jollakin aivolääkärillä? Onko sellaisia? Ihan tosi, tuntui että päässäni pyöri miljoonia asioita samaan aikaan.

Mietin Hermestä, sitä mitä tänään on tapahtunut, sitä että selviääkö Minna ja Ilona ilman isompia haavoja, mitä jatkossa tapahtuu ja monia muita juttuja jotka eivät olleet edes ajankohtaisia. Kuten sitä, että koska minä olen se jolle tapahtuu jotakin kamalaa.

"Moi Olli, mitä mietit?" Joel kysyi ja katkaisi ajatuksieni oravanpyörä juoksun.

"Öö sitä sun tätä" vastasin ja katsoin kelloa. Pian yksi yöllä.

"Jätkät hei, kantsisko alkaa nukkumaan? Tai yrittää vähän levätä" Tommi ehdotti sisustuslehtensä takaa. Mistä lähtien häntä on kiinnostanut sisustaminen?

"Joo, mä meen kattoon missä Aleksi ja Aurora on. Tarviin vähä ajatusten tuulettamista" sanoin ja lähdin liikkeelle ennen kun muut sanoivat mitään.

Käytävillä tuli muutama hoitaja vastaan, mutta eipä heitä näyttänyt kiinnostavan että pyörin siellä etsiessäni Aleksia ja Auroraa. He voivat olla ihan missä vain, sillä näitä käytäviä tuntuu olevan loputtomasti.

Pyörin ehkä vartin verran käytävillä kunnes päässäni alkoi tuntua kauhea kipu. Otin seinästä tukea ja yritin juoda lähimmästä hanasta, mutta aivan turhaan sillä kipu vain yltyi.

Yritin huutaa apua mutta en saanut suusta lähtemään ääntä, jalat alkoivat tuntumaan heikoilta ja näkökenttäni sumeni. En huomannut lähistölläni ketään kuka voisi auttaa.

Liu'uin seinää pitkin lattialle istumaan, pidin kädelläni kiinni päästäni, mutta en meinannut tuntea kättäni enään.

Olen kyllä ennenkin pyörtynyt mutta tämä oli aivan erilainen tunne. Aivan kun joku olisi syönyt sisuskalujani ja pakottanut minua maahan.

Pian en enään tiedostanut mitä ympärilläni tapahtui vaan hukuin pimeyteen. Pimeyteen jossa jokin ääni toisti nimeäni.

Avasin silmäni ja näin sumeasti yhden henkilön, äiti.

"Olli, kuuntele" äitini sanoi.