Rise like a Phoenix {tauolla}

1. luku

Seisoin altaan reunalla. Katsoin miten siniseksi värjääntynyt kloorivesi läikehti altaassa. Ympärillä haisi kloori. Siellä täällä kuului miten ihmisiä huusi ja nauroi.

"Aalto! Altaaseen siitä! Et sinä saa erityiskohtelua täällä!" kuului neiti Rantasen huuto. Hän oli liikunnanopettajani ja tiukka, varsinkin minulle.

Katsoin ruskeahiuksiseen naiseen. Tällä oli valkea T-paita ja siniset caprit yllään. Rantanen oli päälle kolmenkymmenen, mutta silti hän vaikutti ikäistään vanhemmalta.

"En hyppää kakkosesta", sanoin happamasti. Kakkonen oli liian matalalla minulle. Liian helppo.

"No hyppää sitten laudalta, pääasia on, että hyppäät", Rantanen huusi altaan toisesta päästä.

Virnistin ja paljastin valkeat ja terävät hampaani. Rantanen ei tiennytkään mihin oli antanut luvan. Käännyin ja nousin hyppytasoja ylöspäin. Kakkonen, nelonen, vitonen. Seiskassa ja korkeimmassa pysähdyin ja kävelin tasanteen päätyyn.

"Aalto heti alas sieltä!" Rantanen huusi. "Teillä ei ole lupaa mennä sinne saakka!"

Kohautin harteitani. Saimme korkeintaan kakkosesta hypätä, sillä Rantanen ei luottanut meihin. Olimme kaikki kuulemma ongelmatapauksia.

"Itsepähän pyysit", sanoin ja virnistin uudelleen. Tulin pois tasanteen reunalta, mutten todellakaan ollut tulossa pois sieltä. Käännyin kohti reunaa ja hengähdin syvään. Tästä se lähtee.

Otin muutaman juoksuaskeleen märällä tasanteella ja sitten olin ilmassa. Aika hidastui ja tuntui kuin saisin nähdä jokaisen yksityiskohdan ilmasta käsin. Näin Rantasen kauhistuneen ja vihaisen ilmeen, tyhjän altaan allani ja sekuntiviisarin liikkeen kellossa. Kierähdin pienen voltin vain järkyttääkseni Rantasen mielenterveyttä ja asetin kädet valmiiksi iskua vasten.

En ollut vesi-ihminen, mutta ilmassa ollessani tunsin oloni kotoisaksi. Tosiasiassa inhosin vettä, se tuntui jotenkin tukalalta ja sitä oli kaikkialla. Mutta aika jolloin tipuin hyppytornista veteen, oli sen arvoista.

Tultuani takaisin pintaan virnistin huomatessani Rantasen huitovan minua luokseen.

"Tuo saa luvan olla viimeinen kerta kun teet noin", hän pauhasi ja viittoili kädellään kohti pukukoppeja. "Mene."

Kohautin harteitani ja lähdin pois altailta. Minkä minä sille voin, että Rantanen käski minun tulla alas?

Istuin katolla. Asuin hieman Helsingin keskustasta reunempana, joten täällä oli ihanan rauhallista. Asuin kaksikerroksisessa paritalossa vanhempieni kanssa. Minulla oli pikkusisko Julia, muttemme tulleet kovin hyvin toimeen. Julia oli 15-vuotias kapinallinen, minä 17-vuotias oman tien kulkija. Olin aina ollut musta lammas perheessäni, muttei se oikeastaan minua haitannut. Ennemmin olin yksin kuin ihmisten ympärillä, jotka eivät pitäneet aidosti minusta.

Katolle pääsi helposti paloportaita pitkin. En saisi olla siellä, muttei se minua haitannut. Katolla olin lähinnä sitä vapautta jota halusin tuntea. Siellä tuuli saattoi kiertää ympärilläni ilman mitään esteitä.

Hengitin syvään raikastan ilmaa. Kesä oli juuri kääntymässä syksyksi ja viileä tuuli puhalsi vielä enemmän kuin aiemmin. Nautin tästä säästä paljon.

"Rebecca!" kuului huuto pihalta. Siskoni Julia. "Rebecca!"

"Täällä!" huusin takaisin.

Julia ilmestyi katon reunan alta ja katsoi minua käsivarret ristissä. Hänellä oli vähän vaaleamman punaiset hiukset kuin minulla ja ruskeat silmät, mutta muuten emme muistuttaneet toisiamme.

"Maija tulee meille", hän sanoi ja näytti nyrpeältä. "Äiti käski sinun mennä siksi aikaa jonnekin."

Maija oli äitini sisko eli siis tätini. Hän oli kuitenkin aivan eri maata kuin me: hienosteleva, manipuloiva ja kontrollifriikki. Emme tulleet laisinkaan toimeen keskenämme.

"Aha", sanoin vailla iloa. "Rahat?"

"Tilillä."

Äiti kirjaimellisesti maksoi minulle, että lähtisin ulos. Olimme sikäli varakas perhe, sillä sain jokaisesta Maijan käynnistä viiskymppiä ja Maija kävi meillä vähintään kerran viikossa.

"Kuinka kauan?"

"Kymmenessä minuutissa täällä ja on iltaan saakka."

Huokaisin ja odotin Julian katoavan takaisin sisälle. Kun olin kuullut oven sulkeutuvan, nousin ja kävelin katon reunalle. Varmistin, ettei ketään katsonut. Joutuisin ongelmiin jos joku näkisi tämän. Todettuani olevani omissa oloissani otin vielä yhden askeleen eteenpäin tuntien taas ajan hidastuvan. Olisin saattanut tehdä vaikka mitä sinä aikana kun tipuin, mutten uskaltanut ottaa riskejä joten pudottauduin jalat edellä maahan. Putosin tasan kahdella jalalla maahan. En tiennyt miksi, mutta putosin aina siten miten halusin. En satuttanut itseäni, en menettänyt tasapainoa, putosin vain pidennetyllä ajalla. Se taito oli ollut minulla kymmenen vanhasta saakka.

"Hei sinä!" kuulin huudon takaani kääntyessäni tielle. Käännyin katsomaan huutajaa ja huomasin sen olevan punatukkainen tyttö. Hän oli minua lyhyempi, olisin saattanut luulla häntä teinipojaksi. Tyttö oli pukeutunut ylisuureen T-paitaan ja shortseihin, sekä hänellä oli skeittilauta mukanaan.

"Ööh, hei?" sanoin kysyvästi, sillä en ollut nähnyt tyttöä aiemmin.

Tyttö juoksi luokseni lautansa kanssa ja katsoi minua kysyvästi. "Mikä sinä olet?"

Kurtistin kulmiani. "Hämmentynyt kysymykseesi?"

Tyttö pudisti päätään. "Tarkoitan eläintäsi."

"Ei minulla ole eläimiä." Mistä hän puhui?

Tyttö katsoi minua vielä kerran kysyvästi ennen kuin ilme muuttui pahoittelevaksi. "Anteeksi, niinpä tietenkin... Olen Unna", hän esittäytyi ja hymyili vähän.

"Rebecca", sanoin yhä ihmetellen mistä tyttö oli tullut.

"Tämä saattaa kuulostaa oudolta ja tungettelevalta, mutta haluaisitko lähteä mukaani tapaamaan kavereitani? Menemme skeittaamaan."

Mietin hetken. Tämä Unna oli vieras tyttö, mutta hän vaikutti mukavalta. Mitä pahaa hän minulle voisi tehdä? Ja keitä hänen ystävänsä olivat? Olin hyppinyt silloilta ja kerrostaloista alas, mutten ollut koskaan skeitannut. Ja äiti kerran halusi minut pois kotoa, joten minne menisin? En keskustassa viitsinyt yksin olla.

"Mikäs siinä", sanoin ja hymyilin. "Minne mennään?"

Unna nyökkäsi meitä kääntymään oikealle risteyksestä. "Seuraa mua", hän sanoi ja niin me lähdimme tuntemattomaan –tai ainakin minulle tuntemattomaan.

//Kommentoikaa ja äänestäkkää niin tiedän moniko tätä tarinaa lukee ja seuraa :)