Rise like a Phoenix {tauolla}

7. luku

 Sanotaanko näin: koulussa on paljon helpompi olla, kun ei ole eläimiä ympärillä. Siis oikeasti. Sain olla rauhassa ja hengittää siinä saastaisessa, meteliä täynnä olevassa kiljuvien teinien luolassa. Ei Romeoa syömässä minua, ei Rufusta huutamassa eikä edes ihanan vapauttaa ilmavirtausta. Todellakin, se oli tällä hetkellä ainoa neutraali paikka, jossa saatoin olla vanha itseni. Oli mennyt suunnilleen viikko siitä, kun sain tietää olevani faunoidi ja nyt jo olin normalisoinut viikkorutiinini siihen tapaan, kuin rentoutuisin vain koulussa.
"Kuka se vaaleahiuksinen oli?" ystäväni Henna kysyi. Hän oli minua puoli päätä lyhyempi ja hieman pyöreähkö, mutta loistava futiksen pelaaja ja yksi harvoista koulussa olevista ystävistäni. "Se joka toi sut tänään?"
"Lapsenvahti", mutisin, mutta Hennan nostaessa kulmaansa epäilevästi tiesin joutuvani vastaamaan oikeasti. "Se on yks uus tuttu, luulee itsestää paljon enemmän kuin mitä on."
Istuin lukion pihalla Hennan kanssa. Tuntimme oli loppunut aikaisemmin kuin sen olisi pitänyt, joten nyt vain istuimme odottamassa Romeoa. Henna oli iskenyt silmänsä häneen, tiesin sen, mutta hän ei tekisi asialle mitään. Jos hän tietäisi, että nukuimme Romeon kanssa samassa sängyssä, hän olettaisi meidän olevan jokin pari, mutta mitään ei ollut onnekseni tapahtunut. En vain luottanut kehenkään muuhun koko talossa niin paljoa kuin Romeoon ja hänkin oli vielä kysymysmerkillä.
"Mistä sä siihen tutustuit?"
"Usko tai älä, Romeo pelasti mut joltain raiskaajalta vai miltä onkaan ja vei niille", kerroin kohauttaen harteitani välittämättä Hennan järkyttyneestä ilmeestä. "Hän tarjosi yösijaa, joten viivyin siellä yön ylitse ja nyt se haluaa leikkiä jotain lastenhoitajaa ja taa'ta ettei ketään raiskaa mua enää."
"Siis yrittikö joku raiskata sut?!"
Purin huultani. En voinut sanoa metsästäjistä mitään, mutta toisaalta Henna oli yksi läheisimmistä ystävistäni.
"Jep", lopulta vastasin nyökäten. "Mutta mitään ei sattunut, ranne vain vähän venähti kun kaaduin maahan."
"Ilmoitithan siitä kytille? Rikosilmoitus?"
"Ei siitä ois hyötyä, en muista siitä miehestä mitään."
Henna oli hetken hiljaa aikoen väittää vastaan, mutta päätti jättää aiheen siihen.
"Mikä tämä Romeo on miehiään?"
Kohautin harteitani. "Hän valmistui keväällä ja nyt hän opiskelee kokiksi. Se myös yrittää saada mua liikkumaan, niin ku seki ihme joskus tapahtuis."
Henna nauroi, mutta samalla lukion pihalle ajoi musta audi. Tuhahdin. Unohdinko mainita Romeon rikas? No, nyt mainitsin. Tai oikeastaan hänen vanhempansa ostivat hänelle tuon auton, itse Romeo ei ollut kovin rikas.
Romeo nousi autosta ja katsoi minua odottavasti. Hänen tumma t-paitansa näytti olevan jauhojen peitossa, joten oletin hänen oikeasti olleen koulussaan.
"Tule, meillä on kiire", Romeo sanoi vilkaisematta yhtään Hennaan.
"Mihin?" kysyin istuen yhä penkillä.
"Mulla on puolen tunnin välitunti ennen kuin pitää palata koululle. Tule nyt sieltä."
Huokaisin raskaasti nousten penkiltä. Käännyin vilkaisemaan Hennaa. "Nähdään huomenna!"
"Nähdään, muista suojaus!"
Tunsin poskieni alkavan punehtua hieman, mutten välittänyt. Henna vain vitsaili ja tiesin Romeonkin tietävän sen.
"Liian myöhäistä, susta tulee jo kummitäti", Romeo sanoi virnuillen vihdoin Hennalle juuri ennen kuin istuutui takaisin autoon.
Istuuduin itsekin autoon ja näin ikkunasta Hennan katsovan minua hieman järkyttyneenä. Hienoa, saisin vastailla huomenna raskauskysymyksiin. Kiitos, Romeo.
"Toin sulle lihapiirakoita", Romeo sanoi heittäen minulle ruskean paperipussin. Huomattuaan katseeni hän virnisti. "Niissä on jotain kanajauhelihaa riisin kanssa, älä huoli."
Avasin pussin ja nenääni lehähti heti lämpimien piirakoiden haju. Minulla oli kauhea nälkä. Romeo ajoi nopeasti pois lukion pihaltaja painoi kaasun pohjaan. Otin yhden lämpimän, mutta rasvaisen broillerlihapiirakan käteeni ja haukkasin.
"Hyi tässä on ihan liian paljon suolaa", sanoin nyrpistäessäni nenää.
Romeo huokaisi raskaasti tehdessään tiukan käännöksen ohitellen autoja. "Kiitos, tämän takia en leivo sinulle!"
Nielaisin ja etsin vesipulloa autosta. "Et ole tosissasi? Teitkö sinä tämän?"
"Kyllä ja siinä on aivan sopivasti suolaa."
"Maistoitko sinä tätä?"
Romeo katsoi minua kuin tyhmää. "Tietenkin -niitä, missä on jauhelihaa."
Pudistin päätäni haukatessani uuden palan ja nielaistessani sen mahdollisimman nopeasti. Olin koko viikon yrittänyt saada Romeoa tekemään minulle ruokaa, mutta hän oli aina kieltäytynyt. Ja nyt kun hän viimein leipoi jotain, se oli kamalaa. Minulla todellakin oli korkeammat odotukset.
"Sinä selvästi haistat paljon paremmin kuin maistat", tokaisin. "Voisitko leipoa jotain hyvää? Kenties suklaamuffinsseja taikka marjapiirasta?"
"Sinulle jotain makeaa? Ennemminkin kierros kentän ympäri ja salikortti."
"Sanotko sinä, että olen lihava?" sanoin muka loukkaantuneena kulmaani kohottaen.
"Sanon vain, että sinusta voi tulla todella nopea. Feeniksit ovat kestäviä ja no sinun pitää oppia itsepuolustusta metsästäjien takia."
"Olet rääkännyt mua koko viikon sillä vitun kentällä, eikö olisi aika jo vaihtaa alaa?"
Tajusin matkan menneen erittäin nopeasti, sillä Romeo pysäytti autonsa heidän kotinsa eteen. Tai no, oli käynyt ilmi, että he olivat vain vuokralla täällä Romeon koulutuksen takia, muuten he asuivat Tampereella. Unna oli vaatinut Rufusta tulemaan kanssaan Tampereelle, jotta hän ei olisi koko aikaa tappamassa minua. Siinä oli mies, ketä oli tarkka naisensa tekemisistä...
"Viken pitäisi olla kotona, mutta muuten talo on sinulla. Tulen vajaan tunnin päästä", Romeo sanoi ja kääntyi kohti takapenkkiä. Hän etsi sieltä jotain ja löydettyään sen hän istuutui takaisin paikalleen.
"Mikä tuo on?" kysyinkatsoessani isoa pussillista lihapiirakoita. Siitä riitti koko talon asukkaille.
"Vikellä on varmasti nälkä", Romeo selitti antaessaan pussin minulle. "Hän jättää sinut rauhaan, kunhan annat nämä hänelle."
Otin pussin käteeni ja haistoin lihan. Nyrpistin nenääni. Vikellä se oli pohjaton maha, mutta muuten hän oli ihan mukava veikko. Avasin oven ja nousin autosta.
"Saat maksaa tämän illalla", sanoin Romeolle heittäessäni oven kiinni, mutta tiesin sen olevan minä, joka joutui maksamaan tästä. Lenkillä, pitkällä pitkällä lenkillä.
Näin Romeon nauravan hänen ajaessaan nopeasti takaisin keskustan suuntaan. Pidin koululaukkuani olallani ja Viken ruokia kaukana nenästäni. En pitänyt niiden hajusta, sillä olin varma, että haistoin jotain maikeaa niissä. Makeaa ja suolaista sekaisin? Ei kiitos.
Suuntasin suoraan hissiin ja ylös asuntoomme. Romeo ei pitänyt siitä, että puhuin muille asukkaille. Ja no oikeastaan en itsekään halunnut puhua heille, yleensä jopa odotin sisällä niin kauan kunnes tiesin reitin ulos olevan selvä. Suomalainen, minkäs sille voi.
Potkaisin kenkäni seinän viereen ja heitin laukkuni eteisen nurkkaan. Joone ei ollut paikalla, joten saatoin elää miten halusin.
"Vikke!" huusin kävellessäni keittiöä kohti. "Kusipää lähetti ruokaa!"
Heitin ruokapussin keittiötasanteelle ja henkäisin syvää huutaakseni uudelleen, mutta jähmetyin paikoilleni. Haistoin jotain, mitä en ollut haistanut koko viikkoon. Uhkaavuutta, vaaraa ja käskyä juosta pois. Toisin kuin Romeon tuoksu, mikä myös kutsui minua luokseen, tämä huusi vain 'juokse kauas pois'.
Kirosin mielessäni Romeon. Tiesikö hän, että Rufus ja Unna olivat palanneet? Miksei hän sitä ollut kertonut minulle? Rufus suorastaan vihasi minua, enkä edes tiennyt miksi. En minä ollut Unnaa häneltä viemässä, jos hän sitä pelkäsi.
"Et ole näköjään vielä polttanut mitään", kuulin Rufuksen äänen olohuoneesta.
Hengähdin syvään rauhoittuakseni ennen kuin kävelin heidän luokseen. Unna istui sohvalla katsomassa telkkaria Rufuksen ollessa hänen vierellään käsi suojelevasti olalla ja jalalla. Hän teki joskus liiankin selväksi sen, että Unna oli hänen.
"Kysy Vikeltä ja Joonelta, niiden vaatevarastot hupeni huomattavasti", sanoin seisten huoneen toisella puolella.
"Miten Romeon palovammat?"
Suljin suuni ja katsoin häntä vakavana. Romeo oli polttanut liki puolet yläruumiistaan, mutta jollain ihmeen tavalla hän parantui nopeammin kuin yleensä ihminen parantui. Oliko sekin jokin outo faunoidi-juttu? Minä en palanut, Romeo parantui nopeasti, pian varmaan Vikke saattoi olla sisäelimiltään pelkkää mahalaukkua.
"Hän on melkein parantunut", vastasin niin rauhallisesti kuin pystyin. "Miten Tampereella meni?"
Unna ei kääntänyt katsettaan telkkarista, josta tuli jonkin pähkinäkakun resepti juuri.
"Paremmin kuin täällä, parempi ilma."
Ristin käsivarteni rinnalleni ja kohotin kulmaani. "Mikä sulla on mua vastaan?" kysyin kohottaen leukaani. "Mitä pahaa mä oon koskaan sulle tehnyt?"
"Tulit mun laumaan", Rufus tokaisi. "Oot faunoidi-naaras, joten tuot ongelmia mukanas."
"Päätinkö mä tästä? Hei, mä tahdon olla jokin vitun feeniks ja löytää liskon ja kissimirrin kavereiksi! En vitussa!"
Rufus katsoi minua ja hänen silmänsä alkoivat muuttua käärmemäisiksi. Hänen hengityksensä kävi raskaammaksi. Vaistoni käskivät minun juosta, mutta miksi? Minä olin tulta kuten hänkin. Hän ei voisi tehdä minulle mitään. Hänellä kuitenkin oli jotain, mitä puolustaa. Hänellä oli laumansa. Minulla... Minulla ei ollut ketään muuta kuin itseni.
"Siinä sä kuitenkin olet", Rufus tokaisi.
"Voin ihan hyvin lähteä, jos se siitä on kiinni."
Käännyin eteiseen päin. Vitut minä tästä laumasta. En tarvinnut heitä. Olin viikon elänyt täällä, nyt voisin lähteä Hennalle tai kotiin ja jatkaa normaalia elämääni.
"Mihin Rebecca meni?" Unna kysyi sulkiessani ulko-ovea. Näin hyvin hän siis huomioi minut. Minun ei tulisi näitä ikävä.  

//Pitkästä aikaa jatkoa! Nyt alan aktivoitumaan edes hieman tämän kanssa, sillä sain uuden innostuksen tätä kohtaan ;) Mitähän mieltä olette, mitä tässä tarinassa tulee vielä tapahtumaan ja mihin Rebecca lähti?