Rise like a Phoenix {tauolla}

6. luku

"Jaksaa jaksaa", kuulin huudon edestäpäin.
Purin hammasta ja nostin itseni seinämän päälle. Istuuduin vain sekunniksi siihen siirtäessäni jalan toiselle puolelle seinämää kunnes jo hyppäsin alas maahan. Juoksin renkaista tehtyä väylää pitkin nostaen polvet korkealle. Nostin loppuspurtin ja juoksin suoraan kohti kentän laitaa. Päästyäni pois kentältä lysähdin nurmelle hengästyneenä ja hikisenä.
Heräsimme iltapäivällä ja mitään kummempia sanomatta olimme pukeneet ja Romeo oli lähtenyt viemään minua kotiini. Tai no, tällä hetkellä edelliseen kotiini. Olin marssinut suoraan huoneeseeni ja pakannut suurimman osan vaatteistani kahteen isoon laukkuun ja muut tärkeät tavarat kolmanteen. Olin sanonut lähteväni kaverille pariksi viikoksi ja se oli mennyt läpi. Tietenkin äitini oli kysellyt Romeosta kaikkea mahdollista, mutta hän itse hoiti vastaamisen. Heitettyämme tavarat Romeon huoneeseen lähdimme ajamaan kohti tätä rataa. Mikälie armeijatarkoitukseen tehty rata oli tyhjillään tähän aikaan ja kuulemma minun tuli harjoitella fyysistä kuntoa.
"Parantamisen varaa on kyllä, mutta hyvin aloittelijalta", Romeo sanoi nauraen ja heitti minulle vesipullon.
Kulautin vedet kurkkuuni nopeasti ja katsoin pistävästi Romeoon. Tai niin pistävästi kuin pystyin haukkoessani henkeä.
"Juoksin juuri- juuri tuon saatanan radan- radan kymmenen kert-taa läpi ja-ja sä sanot- että hyvin meni", sanoin takellellen sanoissa. Pyyhkäisin otsaltani hien pois ja suljin silmäni.
"Usko pois, hieman harjoitusta ja liidät tuon pian läpi puolta nopeammin", Romeo sanoi muka positiivisesti.
Nielaisin ja tunsin miten aloin saada henkeä paremmin. Mieleni teki vain jäädä makaamaan siihen maahan. Äitini oli päästänyt minut lähtemään ilman mitään sanomista ja nyt asuin jossain kämpässä muiden faunoidien kanssa. En edes kunnolla tiennyt mikä oli faunoidi. Minua ei kiinnostanut lainkaan. Nukkuisin tästä lähtien samassa huoneessa tyypin kanssa, ketä halusi syödä minut nukkuessaankin.
Mainitsinko jo? Ehken. Romeo oli purrut minua käteen kesken päivän, jolloin olimme nukkuneet. Minä puolestani olin antanut tälle uuden palovamman, joten laskujeni mukaan olimme tasoissa.
"Oletko kunnossa?" Romeo kysyi varovasti ja tiesin tämän liikkuvan hieman lähemmäs. En nähnyt, mutta tiesin. Kuuluivatko nämäkin niihin asioihin, mitkä huomaa vasta tiedettyään asioista enemmän? Näköjään.
En jaksanut vastata, sillä en tiennyt mitä sanoa. Ei, en ollut kunnossa. Olin puolikuollut ja äitini hylkäämä. Kyllä, olin kunnossa. Ei tämä minun maailmaani kaataisi.
"Kuule, tää on hankalaa aluksi. Mutta sä oot sitkeä mimmi, kyl sä tästä selviät."
Pudistin päätäni. "Ei tää siitä kii ole. Tiedän et selviin. Mutta tää vie kyl aikaa totutella."
"Mikä tässä on oudointa?"
"Se, että olen muka joku yliluonnollinen taruolento puoliksi. Näin aluksi ainakin se."
"Et ole ainoa taruolento. Teitä on muitakin."
"Rufus on äkkipikainen lisko, tiedän."
"Ja olen varma, että on yksi yksisarvinen Tampereella ja pohjosis on yksi ihmissusi."
"Niin kuin ihminen ja susi vai ihmissusi?"
"Ihmissusi. Et arvaakaan miten ärsyttävä hän on täysikuulla."
Hymähdin vähän. Tietenkin hän sanoi niin, koska hän oli itse kissa. Avasin silmäni ja katsoin suoraan taivaalle. Oli ilta, melkein yö. Taivaalla näkyi jo tähtiä ja oli pimeää. Pilviä näkyi yllättävän vähän.
"Tule nyt, meidän pitää mennä kämpille. Aikainen herätys ja koulua on huomenna."
Suljin silmäni ja huokaisin syvään. "Onko pakko?" Ehtoni oli, että jatkaisin koulua normaalisti jos muuttaisin Romeolle ja tämän kavereille. Sillä hetkellä kuitenkin tunsin olevani yhtä kuin kuollut tämän radan jälkeen.
"No niin, siivet viuhtomaan", Romeo sanoi ja naurahti omalle vitsilleen. Kun en tehnyt elettäkään noustakseni, tunsin yhtäkkiä kädet ympärilläni.
Toinen käsi luikerteli kainalon alta ja toisella hän auttoi heilauttamaan minut maasta harteilleen kuin olisin mikäkin eläin.
"Hei!" älähdin ja potkaisin polvellani häntä poskeen.
"Hei vain, mitä kuuluu?" Romeo sanoi ja näin tämän hymyilevän. Romeo lähti kävelemään nopeasti kohti autoaan. Aluksi kun olin kysynyt hänen ikäänsä, hän oli vastannut kahdeksantoista. Seuraavalla kerralla hän sanoi olevansa yhdeksäntoista. Nyt en ollut varma yhtään kuinka vanha hän oli.
"Päästä mut alas."
"Katsos kun mun tapana ei ole odotella. Ja meidän pitää mennä nyt eikä huomenna."
Potkaisin vielä kerran häntä poskeen, mutta itsehän hän halusi kantaa minut ja kerätä hikeni paitaansa. Mikäs siinä.
Romeo laski minut auton viereen ja kiersi itse ajajan paikalle. Lysähdin penkille ja heilautin oven kiinni. Liu'uin puoliksi makaamaan penkille ja laitoin radioa hiljemmalle kun se meni päälle Romeon käynnistäessä auton.
"Miten voit kuunnella tuommoista meteliä?" kysyin Romeon kaartaessa pois kentältä.
Romeo pudisti nauraen päätään. "Susta tulee mieleen Joone. Molemmilla ylitarkat korvat."
"No sori", sanoin sarkastisesti ja sammutin koko radion. Kuullessani Romeon sydämen sykkeen minun teki mieli hypätä ikkunasta ulos, joten avasin radion turhautuneena takaisin päälle.
"Kuinka pitkä päivä sul on huomenna?"
"Kasista yhteentoista ja yhdestä kolmeen", vastasin kiroten hyppytunnit mielessäni. Jos niitä ei olisi, pääsisin tuntia aikaisemmin tai nukkuisin tunnin pidempään.
"Mä vien sut huomenna kouluun ja haen sut. Soitat mulle heti, jos jotain tapahtuu."
"Heiheihei mä en suostunu lapsenvahtiin. Pärjään mä itekki."
Romeo vilkaisi minuun ja kohautti harteitaan. "Omapahan on asiasi sitten."
"Omapahan on asiasi sitten", sanoin matkien hänen ääntään ja ristin käsivarteni rinnalleni. Minä en ollut mikään pieni kakara ketä piti vahtia. Vahtikoon vaikka sitä liskoa.
"Mikset sä käy opiskelemassa?" kysyin, sillä en halunnut meidän vajoavan hiljaisuuteen.
"Mähän käynkin. Valmistuin viime keväänä lukiosta ja nyt olen opiskelemassa kokiksi."
En voinut sille mitään, mutta repesin nauruun. Pyrin hetken tuolilla kunnes lopulta kasasin itseni ja pyyhin naurunkyyneliä silmistä.
"Sori sori", sanoin hieman nauraen yhä. "Miksi kokki?"
Romeo pyöräytti silmiään, muttei näyttänyt loukkaantuneelta. "Kissat pitävät hyvästä ruoasta. Meillä on tarkka maku asioiden suhteen. Jokainen meistä on omanlaisensa. Jotkut meistä on tarkkoja muodissa, jotkut taiteilijoita ja kuten minä, jotkut kokkeja."
"Voitko tehä mulle sit jotain hyvää ruokaa?"
Romeo vilkaisi minua epäillen. "En ole varma..."
"Mikset? En mä pahastu jos teet broillerista jotain."
"Etkö sä sanonut olevas kasvissyöjä?"
Kohautin harteita. "Kana menee. En mä oo mikään kunnon vegetaristi-älä-syö-mitään-elävää."
"Ei se muutenkaan onnistu. Linnuilla on jokin päähänpisto syödä hienostunutta ruokaa-"
"Hei sä vaan keksit tekosyitä nyt. Näin Joonenkin syövän ihan tavallista ruokaa päivällä."
"Joone nyt on harakka."
"Ja tunnet montako feenistä?"
"Meidän pitäisi keskittyä siihen, miten saadaan sun voimat aisoihin. Et sä voi koulussa poltella ketään."
"Ja sä saat poltella tunnilla mun kavereita? Missä reiluus?" Pyöräytin silmiäni Romeon nauraessani vitsilleni.
Käännyimme parkkipaikalle ja hyppäsin ulos autosta heti sen pysähdyttyä. Romeo lukitsi ovet ja lähti perääni.
"Missä sun porukat on?" kysyin ihan muuten vain. En ollut kuullut hänen puhuneen perheestään kertaakaan.
"Isäni on johtaja laskettelufirmassa Ylläksellä, äitini on siellä kanssa. Veljeni Joonatan on apulaisjohtajana ja siskoni Nora opiskelee siellä."
Kohotin kulmiani kävellessäni hissiin Romeo perässäni. Painoin ylintä nappia ja annoin ovien sulkeutua.
"Mitä he sanoivat muutostasi?"
Romeo kohautti harteitaan. "Eivät pitäneet siitä tietenkään. Minusta piti tulla seuraava johtaja, mutta lähdin pois. Joonatan hoitaa sen homman tarpeeksi hyvin kuitenkin."
"Et sä niin huono johtaja olis", sanoin automaattisesti ja liikahdin hivenen lähemmäs Romeoa.
Jännityin kuitenkin saman tien. Romeon sydän löi nopeammin kuin yleensä, saatoin kuulla sen tähän saakka. Näin hikipisaran liukuvan hänen otsallaan ja silmien vaaleanruskea sävy oli väistynyt suurentuneiden pupillien tieltä. Nyt hänen silmänsä näyttivät enemmän kissan silmiltä kuin normaalisti.
En tiedä miten, mutta hyppäsin kattonurkkaan pitäen itseni siellä jännittäen jalkoja vastaista seinää vasten.
Romeo sulki silmänsä ja painui nurkkaan istumaan.
"Sori", hän sanoi ja hieroi ohimoitaan hieman. Avatessaan silmänsä ne olivat taas tavalliset. Sydämmeni löi silti kolibrin siipien tahtiin.
"Mitä-"
"Noin käy joskus", hän sanoi pahoitellen. "Mutta näkisit Rufuksen, hän on sata kertaa pahempi."
Purin hampaita yhteen ja hengitin suun kautta hampaiden välistä. Hissi pysähtyi ja ovi aukesi, mutta pysyin katonrajassa.
"Rebecca?" Pudistin päätäni pari kertaa ja siirsin katseeni Romeoon, joka katsoi minua odottavasti. "En pure sinua, voit tulla alas."
"Sanoit noin yölläkin, mutta purit minua."
"Tule nyt alas, sun pitää mennä suihkuun."
Hengitin pari kertaa syvään ja kuullessani Romeon sydämen lyövän normaalisti uskaltauduin hyppäämään alas katonnurkasta. Astelin mitään sanomatta pois hissistä suoraan asunnolle ja puoliksi juoksin kylpyhuoneeseen ja suihkuun. Halusin hien nopeasti pois iholtani kuten myös mielestäni kaikki ajatukset. 

//Kommentoikaa ja äänestäkkää niin tiedän moniko tätä tarinaa lukee ja seuraa :)