Rise like a Phoenix {tauolla}

11. luku

Vihasin sitä.
Mitä? Romeoa. Faunoideja. Metsästäjiä. Kotoa lähtemistä. Sängystä nousemista. Heräämistä. Kaikkea.
Romeo oli tehnyt minule tiukan aikataulun ja vihani yltyä heitä kaikkia kohti mitä enemmän päiviä kului. Heräsin kuudelta lenkille, lähdin kouluun, olin siellä päivän, joku haki minut, menimme salille, joku Teemu-niminen susi opetti minulle itsepuolustusta Romeon valittaessa siitä samalla, läksyt, lenkki, joku riita asunnolla ja nukkumaan. Olipa minulla upea elämä.
Kuukausi oli mennyt nopeasti tuolla rytmillä ja kaiken kaikkiaan oletin päässeeni kirjoituksista lävitse. Perheeni ei välittänyt olemassaolostani, ihan kuin olisin pyyhkiytynyt heidän elämästään. Minua se ei pahemmin häirinnyt, mutta jotain mätää siinä jutussa oli.
Potkaisin Teemua rintaan ja syöksyin maahan kampaten hänet. Hengitin raskaasti ja tunsin hien ihollani. Teemu kaatui maahan, mutta kierähti kyljelleen nopeasti. Olin kuitenkin valmis, vihdoin. Hyppärin hänen ylleen, iskin käteni hänen rintaansa ja kutsuin lämmön käteeni. En päästänyt liekkiä tulemaan, mutta lämpö kertoi Teemulle sen, mitä olisin tehnyt.
Teemu rentoutui allani ja virnuili. Kierähdin pois hänen yltään naurahtaen.
"Oot virallisesti saanut ilmaa sipiesi alle", Teemu sanoi noustessaan lattialta. Hänen mustat lyhyet hiukset olivat märät hiestä ja ruskettuneet lihakset näkyivät hihattoman alta. Hän oli minua puolitoista päätä pidempi, mutta sillä ei enää ollut väliä.
Teemu oli susi, mutta ei samanlainen villi kuin pohjoisissa olevat. Hänellä oli sali Helsingin keskustassa, mikä menestyi hyvin. Toisaalta hän myöskin viihtyi paljon yksin, joten oli erikoista olla hänen valmennuksessaan. Toisaalta hän ei pidätellyt taitojaan, joten mustien silmien jälkeen olin oppinut treenaamaan kunnolla.
"Pikku hukat ei oo koskaan liia tylsiä", vastasin pyyhkäistessäni otsaani.
"Nähdää huomenna?"
Nyökkäsin lähtien ovea kohti. Teemun sali oli ihanan kodikas. Siellä oli kolme tyhjää salia, kaksi välineitä täynnä oleva ja neljä varattavissa olevaa pienempää salia. Olimme pienimmässä, sillä se oli ikkunaton. Kukaan ei nähnyt meidän nopeita liikkeitämme.
"Nähdään!" huikkasin avatessani ovea.
Romeo nojasi seinään odottaessaan minua. Hän olisi halunnut olla sisällä salissa, mutta... Noh, se on hieman outo juttu. Romeo oli puuma, Teemu susi. Kissa- ja koiraeläimiä. Jonkin kummallisen geenijutun takia Romeo ei vain kyennyt olemaan Teemun lähellä normaalina.
Ja siinä paha missä mainitaan...
Romeon hymyillessä minulle rennosti kuulin Teemun kävelevän taakseni. Romeo selvästi sävähti ja hän mulkoili Teemua silmät kissan silminä, aivan kiinni seinässä. Siinä urhea pelastajani.
"Wuf", Teemu äännähti saaden minut nauramaan, mutta Romeon sähähtämään.
"Kisuli tuleppa nyt", sanoin lähtien käytävää eteenpäin kohti ulko-ovia. "Saat maitoa kotona."
Romeo syöksyi perääni nopeana ja saatoin kuvitella hänen häntänsä heilumassa takanaan, jos hänellä semmoinen olisi. Romeo avasi minulle oven ja astuimme kaatosateeseen. Lokakuu ei ollut mieleeni lainkaan. Romeo juoksi autolle yrittäen kastua mahdollisimman vähän. Pyöritin silmiäni astuessani katoksen alta pois, mutta juoksin myös autolle. En halunnut kastella hiuksiani enempää.
"Rufus soitti", Romeo kertoi saapuessani autoon hänen viereensä.
Kohotin kulmaani. "Löysikö hän tietoa?"
Olimme kuukauden etsineet tietoa menneisyydestäni ja siitä, miten olin se mikä olin. Olin vanhempieni tytär ja suvussani ei ollut ainakaan vielä yhtään faunoidia löytynyt. Se tässä oli ehkä oudointa, sillä kuulemma faunoidi-geeni oli periytyvä. Miten ihmeessä olin siis faunoidi?
Metsästäjät pitivät minua kotkana, mutta hyvä niin. He halusivat minut vain sen takia, että olin naarasfaunoidi kuten Unnakin. Olimme muutaman kerran joutuneet jopa tappamaan metsästäjän heidän ajaessaan meidät loukkuun, mutta ainakin vielä olimme elossa.
"Oikeestaan joo."
Käännyin äkisti Romeoon päin. "Mitä? Kerro!"
"Yks maailmaa näkevä pöllö kerto Turus olevan joku naarasfaunoidi", Romeo selitti nopeasti. "Ei oo varmuutta onko hän yli viiskyt, mutta hyvät mahikset on."
"Etitään se!"
Romeo nyökkäsi purren huulta. Hän salasi jotain. Tiesin sen. Olin oppinut lukemaan häntä tässä ajassa hyvin. Romeo näytti kiusaantuneelta ja tiesin hänen haluavan olla jossain muualla tällä hetkellä.
"Vikke ja Joone lähti hakemaan sitä", hän kertoi viimein, eikä edes vilkaissut minuun. "Liian iso riski viedä naaras Turkuun."
"Mitä?!" älähdin. Tunsin pulssini nousevan. Oliko tämä reilua? Tiesin, että minusta haluttiin pitää huolta, mutta tämä koski minuunkin. Jos täällä oli nyt kolmaskin faunoidinaaras, halusin tietää mitä oli meneillään hetki enkä pian.
"Unna ja Rufus oli jo riski kahestaan, lohikäärme ja naarasfaunoidi. Arvaa mitä metsästäjät tekis, jos ne sais kuulla et oot feeniks?"
"Silti!" älähdin ja käännyin penkillä katsomaan eteeni. "Tää on myös mun asia. Oon ollu osa tätä laumaa yli kuukauden ja ootte sulkenu mut pois kaikista isoista päätöksistä."
"Käyttäydyt ihan ku joku kakara", Romeo kommentoi laittaessaan auton käyntiin. "Me tehään sitä Unnallekin."
Tiesin käyttäytyväni kuin lapsi, mutta minulla oli pointtini. Miehet jättivät aina minut ja Unnan pois päätöksistään, koska emme osanneet huolehtia itsestämme. Unnan ymmärsin, hän oli sentään ujo orava. Mutta minä? Saatoin sytyttää jonkun tuleen tahtoessani! Kyllä minä osasin asioista päättää!
"Tiedän, että haluut päättää asioista", Romeo puhui hetken kuluttua, "mutta tää nyt vaa koskee koko laumaa."
"Tää koskee koko Suomee, jos se on faunoidi", älähdin, mutta jätin asian siihen. En tarvitsisi Romeoa. Olin kuukausi sitten kuvitellut hänen pitävän minusta sen sängyssä käymämme kohtauksen takia, mutta hän ei ollut edes suudellut minua kertaakaan. Pidin tuosta miehestä, mutta hän ei näemmä pitänyt minusta. Se sai minut vielä enemmän vihaiseksi.
"Mul on suunnitelmia yöks meille", Romeo sanoi vilkaisten minua.
En vastannut vaan katsoin suoraan eteenpäin.
"Ai nyt pidät mykkäkoulua? Ompa aikuismaista."
Aikuismaista? En ollut edes täysikäinen! Täytin 18 huomenna, joten minun ei edes tarvinnut olla vielä aikusimainen. En ollut kertonut syntymäpäivästäni kenellekään, mutta tiesin jonkun tietävän siitä kuitenkin. Mitä Romeo oli suunnitellut? Baarireissua? Maratonia? En halunnut tietää.
Matkasimme loppumatkan hiljaisuudessa, kiusallisessa semmoisessa. Halusin sanoa jotain, mutten tiennyt mitä. Toisaalta en halunnut sanoa, joten mhh... Saavuttuamme asunnolle kiipesin suosiolla portaat Romeon mennessä hissillä. En halunnut samaan tilaan hänen kanssaan juuri nyt. Romeo oli mennyt jo sisälle minun tultua kerrokseemme, joten saatoin rauhassa mennä sisälle.
Romeo oli oletetusti mennyt huoneeseensa, joten suuntasin olohuoneeseen. Unna istui sohvalla katsomassa jotain Joonen vuokraamaa elokuvaa, Twilight jos oikein tunnistin. Istuuduin Unnan viereen ja huokaisin raskaasti.
"Miten tyhmiä jätkät oikeest voi olla?"
Unna vilkaisi minua ja naurahti. "Romeo?"
Nyökkäsin. "Se ei anna mun päättää mistää!" parahdin turhautuneena.
"Tuttu tunne", Unna vastasi katse telkkarissa. "Rufus on samanlainen."
"Osaan pitää huolta itestäni!"
"Se vaa on huolissaan susta." Unnan pieni hymy kertoi paljon siitä, miten paljon hän piti siitä, että Rufus suojeli häntä. Siinä oli meidän kahden ero: Unna ei ehkä pitänyt säikkynä olemisesta, mutta hän piti Rufuksen suojelevaisuudesta. Minä en pitänyt siitä Romeon kohdalla yhtään.
"Miten se jätkä voi olla yhtään mistään huolissaan? Ei se osaa ees olla polttamatta ruokaa kokatessaan."
"Se teki just loistavan aterian sulle eilen", Unna muistutti.
Tuhahdin, mutten vastannut. Hän oli oikeassa. Romeo oli tehnyt minulle upean kanarisoton eilen polttamatta sitä pohjaan. Olin vain vihainen Romeolle ja hänen tyhmälle suojelevaisuudelleen. Missä oli se Romeo, joka ei suojellut minua miltään? Joka pelkäsi itse satuttavansa minua, muttei varonut näinkään paljoa. Halusin sen Romeon takaisin.
Päädyin jäämään Unnan kanssa katsomaan pari muutakin elokuvaa illan mittaan ja vain istuimme siinä katsomassa niitä. Rufus kävi muutaman kerran varmistamassa, että Unnalla oli kaikki hyvin. Me olimme sopineet aselevon. Rufus oli käsittänyt, etten halunnut hänen laumaansa, enkä polttaisi paikkoja. Sen sijaa hän jopa hivenen arvosti minua, sillä olin pelastanut Unnan kerran jos toisenkin.
Olin jossain kohtaa iltaa nukahtanut sohvalle, sillä Romeo tuli herättämään minut yhdentoista maissa. Unna oli poissa, joten olin yksin olohuoneessa. Tai no, nyt Romeon kanssa.
"Heii", Romeo kuiskasi hiljaa. Hän oli pukeutunut mustaan pitkähihaiseen ja tummiin farkkuihin.
Suljin silmäni yrittäen ignoorata hänet. Romeo kuitenkin laski kätensä käsivarrelleni ja tönäisi minua hellästi.
"Meidän pitää mennä", hän kuiskasi. "Paitsi, jos haluut nukkuu?"
"Mee vittuun", kuiskasin pitäen silmät kiinni. Halusin nukkua.
"Sori se aiempi. Olin aika mulkku."
"Ai aika?"
Avasin vihdoin silmäni ja katsoin Romeon silmiin. Hän näytti katuvalta, mutta myös innostuneelta. Mitä hän oli suunnitellut?
"En lähe juoksemaan", varoitin noustessani istumaan. Sohvalla nukkuminen oli jättänyt jälkensä jumissa olevaan niskaani.
"Lupaan, että nyt ei juosta."
Huokaisin ja nousin sohvalta. Kävelin zombiena ulko-ovea kohti ja pujotin kengät jalkaani. Iltalenkki, täältä tullaan.