Varjopolun kulkija

Vihan tilalle tuli ymmärrys

Se tyyppi, joka ei ikinä löytänyt tietä kotia vaan tarvi saattajan, kuunteli nyt huoneessaan black metallia ja anto sen tunteen viedä mukanaan.

Se tyyppi, josta sitten kuitenki lopuksi kuoriutui perhonen. Siivet olivat hauraat eikä se pelännyt käyttää niitä silläkään uhalla, että lopuksi hän oli vain yksi niistä monista, joiden siivet katkesi.

Sillä tavalla kuvailen sinun kasvua.

Hän koki romahtamisen. Hän kävi läpi valvotut yöt, yksinäisyyden, tunsi kyyneleet poskilla ja kaipuun palata ajassa taaksepäin, vaikka ympärillä oli joukko ihmisiä. Niitä ihmisiä jotka aidosti rakasti tätä, kun oli unohtanut kyvyn pärjätä elämässä.

Mitä me oikeesti ikinä tarvittiin aikaa vai jonkun pysäyttämään sen?

Se tyyppi olit sinä, pimeällä kujalla, kävelit hiljaa. Ehkä mietit pettymyksen puroja, parantumattomia haavoja, ilkeitä sanoja tai niitä ihmisiä elämässäsi, jotka joskus merkitsi jotakin.

Sä et ollu yksi monesta miljoonasta vaan yksi monesta muusta. Enkä mä oikeasti tiennyt kuin vasta nyt, että on okei miettiä, kunhan ei juutu jonnekkin sinne, minne ei enää kuulu.

Sä olet se, joka saa pitkän ajankin jälkeen sydämen lepattamaan ja kyyneleet poskille, unohdin asiat mitkä olivat menneet pieleen, vihan tilalle tuli ymmärrys.
Ja se on iso kysymys, johon me joka kerta päädytään,että kuinka paljon joutuu viel antamaan ennenkuin romahtaa?

Mitä me oikeesti ikinä mietittiin tai mietitään menneestä?
Mitä enemmän mietitään jotakuta, sitä enemmän se aiheuttaa kipua. Hetken aikaa ehkä ehtii toivoa jonkun paluuta, ehkä vain siksi,että asiat jäivät puolitiehen, mutta kun mä tunnen kosketuksen mun iholla niin mä tajuan, että mun ei kuulu olla missään muualla. Enkä halua olla missään muualla.

Siksi mä haluan miettiä, että nämä pienet hetket ovat kuin ohimeneviä tähdenlentoja, joiden johdosta ei muistettukaan toivoa.

Ei sen puron tarvitse olla tarpeeksi syvä, sillä hukkuu siihen muutenkin.