Varjopolun kulkija

Suru

Sisältövaroitus, käsittelee kuolemaa.

*

Siinä mielenmaisemassa mä istuin taas siinä rannalla, johon mun mieli oli mut johdattanut.

Hiljaisuudessa täysin yksinään.

Mietin, että kuinka monta iskua vielä kestäisin,  kuinka monta kuolemaa mä jaksaisin vielä kohdata ja kokea, kun kaverin kuolema oli mulle jo tarpeeksi iso pala käsitellä?

Mun mieleni oli johdattanut mut tähän maisemaan sen jälkeen, kun mä olin tuskissani alkuun itkenyt ja ollut käsittelemättä sitä surua, jonka mä tunsin ja kätkenyt sen sisimpääni. Mä olin vahva, eikä mun kuulunut itkeä. Mun kuului olla vahva ja tukena heikoimille, läheisille, jotka tunsivat surua minuakin enemmän.

Kun mä astuin lopulta kahden viikon jälkeen siihen huoneeseen, josta sain turvaa, mä vihdoin uskaltauduin avautumaan, siitä surusta, jota mä tunsin.

En mä kaivannut parantavia sanoja, en mä edes tiennyt mitä kaivata, sillä en edes tiennyt mitä tehdä ja lopultakin kun mussa oli aavistuksen voimia tekemään jotain, en saanut sitä aikaiseksi. Se suru mitä mä tunsin oli jo kasvanut siinä hetkessä niin isoksi, etten mä tiennyt mistä aloittaa.

*

Katselin hiljaa ympärilleni, valkoisia seiniä, joita koristi upea maalaus.

Hetkinen, oliko se itse maalattu?

Maan pinnalle mut kuitenkin herätti ihminen , joka istui mua vastapäätä täysin rentona, kuin tietäen mitä kysymyksiä kuuluu trauman hetkellä kysyä, enkä mä tiennyt osaisinko vastata niihin, parhaani mukaan mä kuitenkin tein niin.

Mitä, missä, milloin, miksi..Olivat olleet niitä kysymyksiä, joihin en ollut saanut vastausta enkä tiennyt kuuluiko mun vastauksia niihin saadakaan.

Kuinka syvä pohja oli, jotta siihen hukkui?

*

Mun oli vaikeaa kohdata kuolema. Pelkkä sana sai mun lämpimän kehon värisemään, enkä jälkikäteen ihmetellyt yhtään, että miksi. Olin kuullut, että kuolema oli väistämätöntä jossain kohtaa elämää ja niin se tosiaan oli, jotkut vain lähtivät aivan liian aikaisin.

"Kuolema" hymähdin, oli mulle tosi vaikeaa kohdata, varsinkin kun musta tuntui, että ainoatkin voimalähteet mun elämässä olivat kadonneet.

*

On totta, että puolet musta kuoli mun kaverin mukana ja se tuska, mitä kannoin sisällä, kulkee mun mukana yhä tänäkin päivänä. Aika auttoi mut vaan tajuamaan sen, että sitä surua on helpompi käsitellä ajan saatossa, vaikka se ei lähtisi koskaan pois.

Yksi ajatus vähitellen lopulta tuli mun mieleeni, on rakastettava viimeiseen hengenvetoon asti niitä, jotka merkitsee eniten elämässä ja kerrottava se heille, koska kukaan ei koskaan voi tietää, kenen vuoro on lähteä seuraavaksi.