Sadut on totta

23. Kuolema

Violan nk.

Mikaelin säikähtänyt katse pysähtyy hetkeksi silmiini ja ehdin lukea niistä pelkoa ja syyllisyysyyttä. Samassa hän kuitenkin nousee ylös ja tuntuu kuin äskeinen onnellinen hetkemme olisi tapahtunut vuosikausia sitten. Täysin toisessa ulottuvuudessa. Sydämeni lyönnit kaikuvat korvissani ja yritän rauhoittua. En voi kuitenkaan estää ajatuksiani laukkaamasta ja pian painajaisteni kuvat nousevat mieleeni. Pelko jähmettää minut paikoilleni ja tuntuu kuin olisin vankina omassa ruumissani. En tunne jalkojani tai käsiäni kunnolla ja pelko täyttää sisukseni niin etten saa happea.

Mikael yrittää sanoa minulle jotain mutta en kuule muuta kuin oman sydämeni lyönnit ja raskaan hengitykseni. Tuntuu etten saa lainkaan henkeä vaikka kuinka yritän. Etsin paniikkini keskeltä Mikaelin kasvot ja keskityn hänen silmiinsä.

Mikael huomaa ahdinkoni sillä hän kaikesta huolimatta kumartuu alas eteeni, tarttuu käsiini ja yrittää rauhoitella minua. Katson hänen rauhallisia kasvojaan ja yritän tasata hengitystäni keskittyen vain häneen. Vedän hitaasti henkeä muutam kerran. Onnistun pikkuhiljaa tasaamaan sykettäni ja pian kuulen taas Mikaelin rauhoittavan ääneen.
-Ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin..

Kun olen rauhoittunut katson ympärilleni pimeään metsään. Kuulen edelleen jostain suden ulvontaa, mutta askeleet eivät lähesty nyt meitä. Olemme kai silti vaarassa.
-Tule..
Mikael vetää minut pystyyn ja tarttuu minua kädestä. Sitten lähdemme juoksemaan takaisin talolle.
-Mitä nyt tapahtuu?
-Meidän on päästävä sisälle turvaan..
Vaikka matka on lyhyt se tuntuu ikuisuudelta. Keihkojani polttelee ja jalkani ovat kuin hyytelöä. Olen maannut aloillani liian pitkään ja kroppani ei ole vielä valmis juoksemiseen. Kompuroin ja Mikael nostaa minut syliinsä.
-Oletko kunnossa? Olemme pian perillä..
-Kyllä minä pärjään..
Kroppaani särkee ja tunnen pientä huimausta. Työnnän tunteet kuitenkin pois mielestäni ja yritän keskittyä tähän hetkeen. Näen edessäpäin häämöttävän talon hahmon. Ikkunoista kajastaa lämmintä valoa, joka houkuttelee nyt enemmän kuin koskaan. Ajattelen kaipauksella tämän aamuista "tylsää" hetkeämme. Kumpa olisin pitänyt suuni kiinni ja olisimme jääneet sisälle.

Joku tummapuhuva hahmo lähestyy meitä portailta ja säikähdän sitä. Mikaelin ote kiristyy.
-Ei hätää.. se on vain Joona..
Saavumme pihaan ja tunnistan nyt itsekin tummanpuhuvan hahmon Joonaksi. Mikael nostaa minut Joonan syliin ja katsoo minua hetken silmiin jotenkin kumman haikeasti.
-Rakastan sinua..
Odottamatta vastausta hän kääntyy ja juoksee pimeään metsään. Kuulen pienen rasahduksen ja sitten hän on poissa.
-Mikael!
Joona juoksee sisälle taloon ja yritän rimpuilla hänen otteessaan. Ei tämä voi mennä näin!! Ei voi!!

-Päästä minut alas ole kiltti!!
-Anteeksi Viola, mutta en voi..
-Mikael ei saa lähteä! Ulkona on vaarallista.. Minun täytyy auttaa häntä! Päästä minut!!
-Et voi tehdä mitään.. sinun täytyy nyt vain pysyä turvassa..
-Ei!! En minä voi vain istua ja odottaa sillä aikaa kun hän vaarantaa henkensä taas minun takiani!!
-Joona on oikeassa..
Käännyn katsomaan äänen suuntaan ja huomaan Fionan joka seisoo oven suussa. Olemme tulleet sisälle ja Joona laskee minut alas.
-Jos eksyt metsään tai joudut vaaraan se vain pahentaa asioita.. ja Mikael pystyy huolehtimaan paremmin itsestään jos hänen ei tarvitse suojella sinua..
-Olen siis täysin turha ja hyödytön? Aiheutan pelkkää harmia ja huolta.. sitä kai yrität sanoa?
-Ei! En minä sitä tarkoittanut..
-Mutta niinhän se on.. minusta ei ole mitään hyötyä.. miksi edes olen täällä?
Kyyneleet valuvat alas poskiani ja äskeinen raivonpuuskani tuntuu vieneen kaiken energiani.

Lähden sanaakaan sanomatta laahustamaan käytävää eteenpäin. En ole lainkaan yllättynyt kun kuulen kahdet vaimeat askeleet takanani. Tietenkään minua ei jätetä yksin. Menen Mikaelin huoneen ovelle ja avaan sen. Ennenkuin menen sisään sanon niin päättäväisesti kuin osaan että haluan olla yksin. Sitten suljen oven ja menen istumaan Mikaelin työpöydän tuolille. Katson ulos ikkunasta huomatakseni että ulkona on sysimustaa. Sydäntäni vihlaisee ajatus Mikaelista yksin tuolla jossain. Oli hän sitten susi tai ihminen. Tuijotan ulos pimeyteen hievahtamatta. Kuin voisin ajatuksen voimalla saada Mikaelin palaamaan luokseni. Jos hänelle sattuu jotain en tiedä miten selviän. Tai tiedän etten selviä.

En huomaa ajan kulua ja jossain vaiheessa havahdun siihen kun joku avaa oven ja tulee sisään.
-Viola?
Ulkona on valoisaa ja aurinko on ilmeisesti noussut. Paljonko kello on? Vaikka mitä väliä sillä on.
-Viola?
En käänny katsomaan Fionaa joka seisoo oven suussa huolestuneen oloisena.
-Haluatko jotain syötävää?
En vastaa mitään ja hetken kuluttua kuulen kuinka ovi sulkeutuu. Jatkan ikkunna tuijotusta mitään näkemättömin silmin.

Mikaelin  nk.

Juoksen pimeässä metsässä seuraten hajua. Olen suden hahmossa ja annan sille kaiken vallan. Olen sulkenut ihmismieleni pois ja olen vain susi. Saalistaja. Olen aivan saaliini kintereillä ja tunnen sen jo hampaissani kovana ja kylmänä.

Tiedän että muut tulevat aivan kannoillani. Tällä kertaa en ole yksin ja olen varma että voitamme. Olemme piirittäneet hänet. Hän on ansassa ja tietää sen itsekin. En jää odottelemaan toista tilaisuutta vaan isken hampaani kylmään ja kovaan lihaan. Raatelen ja revin kunnes mitään ei ole jäljellä.
-Mikael!
Joku huutaa minulle ja yrittää saada huomioni itseensä.
-Miksel! Riittää jo, meidän täytyy lähteä! Rajavartiosto on tulossa!
-Mitä?

Samassa havahdun kuin unesta ja huomaan edessäni tunnistamattomaksi raadellun ruhon. Vampyyrin ruhon. Väristys kulkee alas selkäpiitäni kun ihmismieli pääsee taas vallalle mielessäni. Peräännyn askeleen mutta liian myöhään. Taskulampun valokiila osuuu suoraan minuun ja kuulen lähestyvät juoksuaskeleet.
-Ottakaa peto kiinni!!

Käännyn ja lähden juoksemaan täyttä vauhtia kohti metsää. Olen melkein puiden suojassa kun kuulen takaani laukauksen. Samassa tunnen kuinka vasempaan jalkataipeeseeni osuu jokin terävä. Vauhtini hidastuu välittömästi ja tunnen heti miten jotain alkaa levitä elimistööni.
-Mikael!
-Menkää! Paetkaa vielä kun voitte!
Nilkutan eteenpäin niin nopeasti kuin voin, mutta vauhtini on nyt säälittävää matelua. Tunnen miten kehooni levinnyt aine alkaa vaikuttaa kun puutumus leviää jaloista ylöspäin. Kaadun maahan kuono edellä ja en pääse enää ylös. Suustani pääsee valittava ulvahdus ja mietin hetken paniikissa miten tyhmä olin. Miksi annoin sudelle täyden vallan? Menetin täysin ajan ja paikan tajun. Olimme liian lähellä rajaa. Askeleet lähestyvät takaani ja tunnen kuinka minut kiskaistaan maasta ja nostetaan jonkun kovan ja kylmän päälle. Viola. Hänen kasvonsa muistuvat mieleeni ja sitten näen pelkää mustaa.

Uutta lukua ja täysin uusi käänne juonessa! Mitä mieltä ootte? 😇😁

Ps. Hyvää joulun odotusta! ❤️