Kirja on kokonaan mielikuvitusta eikä tapahtumat sijoitu oikeaan elämään. Myös kaikki paikat ja nimet on keksittyjä, joten älkää suuttuko.
Ja toivottavasti tykkäätte tästä kirjasta. Varmasti olen tekemässä toisen osan tästä kirjasta, jos tykkäätte.
...
Olen käynyt Aleksin ovella monta kertaa, koska rakastan häntä eikä Aleksi ole tajunnu mitään, mikä ärsyttää. Luulin sen olevan ohi menevä tunne, koska en ole aikeisemmin rakastunut keheenkään. En ainakaan kehenkään poikaan. En edes tiennyt olevani homo. Sekin turhauttaa, ettei työ onnistu. Olen siis kiinteistövälittäjä ja vuokraaja. Siwan kassa olisi ollut parempi ja helpompi vaihtoehto, mutta tästä kyllä saa enemmän rahaa kuin siitä.
Asun Aleksin yläpuolella. Eli hänelle ei ole pitkä matka, mutta en voi mennä sinne noin vain vaikka haluaisinkin. Aleksi on myös syy siihen, ettei työ onnistu. En voi mietti ketään/muuta paitsi häntä. Aleksi on kuin virus aivoissani mitä ei saa poistettua.
Suljin kansion missä säilytän laskuja ja laktoin sen telkkaripöydän yhteen laatikkoon missä on muitakin kansioita. Menin keittiöön ja keitin itselleni kahvia.
Puhelimeni värähti ja katsoin kuka yritti tavoitella minua. Se oli ystäväni Niko, joka haluaisi tulla kylään. Tietenkin se onnistuu. Kahviakin on, jos sitä haluaa. En tietenkään itse juo niitä kaikki.
"Mitä sulle kuuluu? Ei olla nähty aikoihin. Onks sulla joku kiikareissa?" Niko pommitti mua kysymyksillä suoraan päin näköä. Ja mitä sitten vaikka olisikin. Ja siihen miksen ole tavannut Niko on yksinkertainen syy, on ollut kiireitä. "On kiire. Just äsken luovutin tilastojen tekemisen", vastasin. Jätin vastaamatta Mikon viimeiseen kysymykseen tarkoituksella. En halua paljastaa sitä vielä Nikolle.
"Olli mä tunnen sut. Sä yleensä haluut nähä vaikka kiireitä oliski", Niko sanoi. Olenko muka noin läpinäkyvä? Päätin nyökätä. "Otatko kahvia?" kysyin vaihtaakseni aihetta.En, mä halujn tietää", Niko sanoi. Tuijotin Nikoa vähän ärsyyntyneenä. Haluan vain, että Niko jättäisi minut rauhaan kysymyksitä. "Niko ku mä en tiedä", sanoin pienesti. Niko ei tehnyt elettäkään lopettaakseen tätä. "Mä oon tainnut ihastua", sanoin. "Keheen?" "Aleksiin". Niko tietää hänestä, koska on kaveri Aleksin kaverin, Joonaksen kanssa. "Kerro sille. Muuta mä en voi tehdä", Niko sanoi. Huokaisin. "Joo, huomenna". Niko nyökkäsi.
Huokaisin syvään kun Niko sulki oven perässään. Jäin miettimään miten kertoisin Aleksille, että pidän hänestä. Entä, jos Aleksi ei pidä minusta. Ainakin sen olen saanut selville kun katsoo miten Aleksi käyttäytyy seurassani
En voi murehtia sitä nyt. Minun pitäisi saada muuta ajateltavaa. Voisin vaikka lähteä lenkille mitä en kyllä ikinä tee, mutta eikös niin sanota: vaihtelu virkistää. Eli treenivaatteet niskaan ja lenkille selvittämään päätä.
Olin juossut muutaman kilometrin ja jäin hengähtämään suojatielle. Valot olivat vihreät kävelijöille, joten en pelännyt sitä, että auto törmäisi minuun. Nousin pystyyn ja näin kun auto oli tekemässä äkkijarrutusta. Siinä se ei kyllä onnistunut. Tunsin kovan maan selkäni alla ja hetken päästä, joku juoksi luokseni. Viimeinen asia, jonka kuulin oli koiran haukunta.
"Onko se kunnossa?" ääni kysyi. En muistanut kenelle ääni kuului. "Kyllä on. Emme vain tiedä milloin hän herää", toinen ääni sanoi. Ovi aukesi ja meni kiinni. Jompi kumpi lähti tai huoneeseen tuli joku. Sain avattua silmäni niin paljon, että erotin olevani sairaalassa. Monitorit piippasivat vieressäni.
"Hei", ääni vieressäni sanoi. Olisin sanonut jotakin, mutta ääntä ei tullut ulos. "Sä et saa puhua", ääni sanoi. Rauhoittava ääni. Haluan tietää jo kenelle ääni kuului. Olen niin rakastunut ääneen enkä halua, että se katoaa ikinä.
Yritin kysyä mitä tapahtui, mutta en pystynyt. Henkilö nousi ja käveli ovelle. Henkilö ei kuitenkaan lähtenyt ja valkotakki tuli hänen edellään huoneeseen. "Kohta näkyy valoa, joten älä säikähdä", toinen ääni sanoi. Valo meinasi sokaistaa minut, mutta sen loputtua näin paremmin. Ja näin myös kuka istui vierelläni. Aleksi. Ääni kuului hänelle.
"Mä otan sulta tän hengitysputken pois niin voit puhua", lääkäri sanoi. Yskäisin pari kertaa ja käännyin katsomaan Aleksi, joka katsoi alaspäin. "Aleksi", sanoin, jolloin tämä nosti katseensa minuun.
"Kiitos", sanoin hiljaa.
------- • S: 595 •
-----
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
