Pakkomielle | Valmis |

7. ~ I can't do this ~

-------
Olli:

En pystynyt kertomaan Aleksille asiaa. Tiedän, että Niko sanoo minulle vielä tästä, mutta ei kiinnosta. Haluan tehdä tämän itse ja ilman apua. En tarvitse sitä. Tosin, juuri äsken vedin Aleksin asuntooni ilman, että hän olisi halunnut. Taidan ahdistella häntä. Tosin, olen aina tehnyt niin kaikille joihin olen rakastunut. Oikeastaan en ole koskaan ollut rakastunut näin paljoa keneenkään kuin nyt Aleksiin. Aleksi on eka kerta pitkään aikaan kun rakastunut johonkin.

"Olli, mä en halua oll täällä. Anna mun mennä kotiin", Aleksi sanoi. En vastannut mitään. Käännyin pois ja lähdin kävelemään kyynersauvojen avulla olohuoneeseen ja lösähdin sohvalle. Aleksi ei liikkunut mihinkään suuntaan edes senttiäkään.

"Sä voit tulla peremmällekin kuin eteinen", sanoin hymyillen. Aleksi ei reagoinut mitenkään. Aleksi vissiin tilttas. Nousin sohvalta ja kävelin Aleksia kohti. Tämä yritti avata ovea, mutta ei saanut sitä auki. Syy siihen on se, että olen laittanut siihen lukon, jota ei noin vain saada auki. Ellei siis ole minä.

"Mitä sä haluut musta?" Aleksi kysyi. Luuleeko hän, että aion tehdä jotakin pahaa? No siis voi luulla kun en päästä ulos ja vedän omaan kämppään, mutta siis en ole todellakaan tekemässä mitään Aleksille, jos hän ei halua. Haluan vain alkaa seurustelemaan hänen kanssaan.

"Aleksi, mä en oo tekemässä sulle mitään. Mä vaan haluan pitää sut turvassa", sanoin. Tuo on totta. "Turvassa!" Aleksi huusi. Säikähdin vähän. En tiennytkään, että Aleksi pystyy huutamaan noin kovaa. "Turvassa! Sä pidät mua lukittuna omassa kämpässä. Et päästä ulos ja väität, että pidät mut turvassa! Turvassa miltä? Miltä sun pitää pitää mua turvassa? Mitä tuoll muka on? Ei mitään vaarallista!" Aleksi jatkoi huutamista.

Laitoin käteni tämän suun eteen, ettei hän pystyisi huutamaan. En halua häätöä sentään. "Aleksi, mä rakastan sua ja haluan sut. Sen takia mä pidän sua täällä", sanoin. En tiennyt miten pystyin sanomaan tuon niin suoraan. Aleksi pudisit päätään. "Ei. Et rakasta. Jos sä rakastaisit mua, sä et pitäisi mus täällä ja antaisit mun lähteä omaan kotiin. Anteeks Olli, mutta en tunne samoin sua kohtaan. Ja nyt, anna mun lähteä", Aleksi sanoi. En sanonut mitään tai reagoinut mitenkään muuten kun vain aukaisemalla Aleksille oven.

"Laita viestiä myöhemmin, jos muutat mieltäs", sanoin, mutta Aleksi ehti sulkea oven jo. En jäänyt miettimään sen enempää vaan menin sohvalle ja nostin jalkani sohvapöydän päälle. Elämässä tulee takapakkia, mutta ne saadaan aika kiinni. Pitää vain yrittää. Ei saa luovuttaa. Kyllä Aleksi joskus leppyy ja tajuaa. Ainakin toivon niin.

On nälkä, mutta en pääse kävelemään keittiöön. Jalkaani sattuu liikaa ja särkylääkekkin on keittiössä. Nyt olisi hyvä, jos Aleksi olisi täällä. Yritin nousta kivuissani sohvalta, mutta en pystynyt siihen ja kaaduin maahan. Aleksi asuu suoraan alapuolellani ja hän varmasti kuuli tuon. Jos hän ei tule tarkistamaan asia,ma, hän vain ei pidä minusta tai halua pitää minusta huolta.

Yritin kurottautua puhelimeenk, joka makasi sohvalla, mutta en yltänyt siihenkään. Olisin voinut laittaa Aleksille viestiä, mutta nyt en pysty. Hienoa. Tulen kuolemaan tähän sitten. Ei kai muuta voi tapahtua.

Ovikello soi ja siihen koputettiin myös. Seuraavaksi kuulin Aleksin äänen postiluukusta: "Olli, onko kaikki hyvin?" Tajusin, ettei Aleksi pääse sisälle. Hänellä ei ole avainta. "Auta!" huusin. En tiennyt kuuliko Aleksi sitä. Ei varmaan. "Mä en pääse sinne mitenkään!" oven takaa huudettiin. Eli kyllä hän kuulee. "Aleksi, auta mua!" huusin. "Mä en pääse sinne. Miten mä sua autan?" Aleksi kysyi. No vittu kun en tiedä!

Hämmennyin kun yhtäkkiä Aleksi juoksi eteeni. Miten hän pääsis sisälle? Hänellä tuskin on avaimia. "Niko päästi mut sisälle, mutta ei ehtiny jäädä", Aleksi sanoi kun olisi lukenut ajatukseni. Nyökkäsin. Osoitin lääkekaappia keittiössä. "Särkylääke", sanoin hiljaa ja laskin pääni maahan. Aleksi nousi ja juoksi keittiöön. Hän tuli takaisin buranan ja veden kanssa. Otin ne ja nousin Aleksin avustuksella.

"Mitä sä teet?" Aleksi kysyi hädissään. "Mä olisin vaan halunnut ruokaa ja sit mä kaaduin", sanoin. Aleksi pudisti päätään turhautuneena ja auttoi minut sohvalle istumaan. "Älä tee mitään yksin. Sun pitäis aina ilmottaa, jos haluut johonki etkä pääsis sinne yksin", Aleksi sanoi. Nyökkäsin.

"Mutta ethän sä pääse tänne. Sulla ei oo avaimia", sanoin. Aleksi nyökkäsi. "Nii". Pitää miettiä miten Aleksi voi auttaa ilman, että joudun teettämään hänelle avaimen. Yksi vaihtoehto olisi se, että menisin Aleksille.

"Tosin voithan sä tulla mun luokse, jos haluut", Aleksi sanoi taas siten, että olisi lukenut ajatukseni. Onko hän ajatuksien lukija. Varmaan. "Haluutko sä mut sun luokse? Mä luulin, ettet sä halua nähdä mua", sanoin. Aleksi kohautti olkapäitään. "Kai mä voin sut sinne ottaa. Vaan tän ajaksi. Sitte saat mennä takas omaan kotiis", Aleksi sanoi. Aloin hymyilemään. "Oikeestikko?" kysyin. Aleksi nyökkäsi.

Pakkasimme yhdessä joitakin vaatteita, hammasharjan ja tahnan ja joitakin lääkkeitä ja puhelin ja nämä mukaani ja lähdimme Aleksille. Tarkistin vielä, että onhan minulla avaimet mukana. On ne.

"No, tervetuloa sitten. Täällä sä saat viettää aikaas", Aleksi sanoi kun päästi minut sisälle. Hänen asuntonsa on erittäin kodikas ja lämmin. Oma kämppäni on niin vaalea eikä yhtään kodikas tai lämminoloinen. Aleksin on. Täällä on paljon lämpimiä värejä ja mattokin olohuoneessa on erittäin lämmin.

"Sun asunto on niin kodikas", sanoin. Aleksi hymyili. "Kiitos".

Kävin vessassa ja sillä aikaa Aleksi oli tehnyt sohvalle pedin. "Sä saat nukkua mun sängyssä ja mä nukun tässä", Aleksi sanoi. Pudistin päätäni. "Mä en voi hyväksyä tällästä", sanoin. Aleksi kääntyi katsomaan minua kysyvästi. "Sä tarviit enemmän lisää. En mä. Sä nukut sängyssä ja mä tässä", Aleksi sanoi. Hän ei taida luovuttaa. Kävelin hänen luokseen ja istuin sängylle. "Sitten me molemmat nukutaan sängyssä", sanoin. Aleksi nyökkäsi. "Hyvä".

-------
• S:934 •

-----
Tässä vielä hienot piirrustukset Aleksin ja Ollin asunnoista. Muistuttakoot, etten mä oo mikään picasso.

-----