Kuun valossa

1. Puran mieltäni ystävälliselle sudelle

Vanessa

Jalkani rummuttivat polkua hurjaa vauhtia. Puut vilistivät ohitseni kuin nopeutettu filmi. Viileä tuuli viuhui korvissani ja puhalsi pitkät vaaleat hiukseni taakse. Viima pani silmät vuotamaan niin, että kyyneleet valuivat poskille.

Joku olisi minut nähdessään voinut luulla, että pakenin jotain todella suurta ja pelottavaa, niin henkihieverissä juoksin. Mutta ei, en minä karkumatkalla ollut. Paitsi ehkä arjen askareista ja kaupungin melusta. Vaikka niistä olikin vapauttavaa päästä välillä eroon, juoksin parasta vauhtiani keskiyöllä metsään silkasta ilosta. Niin, ja kuun takia tietysti. Mutta ei se ollut ainoa syy. Minulla ei ollut sanoja kuvailemaan sitä riemua jota tunsin, kun juoksin tuulispäänä yli kivien ja juurakoiden täysikuun loistaessa taivaalla kuin minun öistä juoksuani seuraten.

Hidastin pikkuhiljaa vauhtiani ja kuivasin vuotavia silmiä hiallani. Pysähdyin juurakkoisella polulla ja katsoin hengästyneenä puiden yllä näkyvälle haalealle taivaalle, jolla suuri täysikuu loisti kirkkaasti. Se oli ehtinyt jo sen verran alas, että näytti kuin puiden latvat nappaisivat siitä pian kiinni. Huvikseni nostin käteni kuin koskeakseni taivaalla hohtavaa kiekkoa. Kuu oli kauneinta, mitä tiesin.

Kuulin, kun jossain kaukana sudet ulvoivat. Ulvonnan kantautuessa yli metsien mietin, oliko totta, että sudet ulvoivat täyttäkuuta, vai oliko tämä vain sattumaa. Minulla itselläni oli niin onnellinen olo, että hymyilin itsekseni kuin typerys. Vedin syvään sisääni elokuisen metsän tuoksua. Syksyn haistoi jo selvästi ilmassa. Ja jonkin muunkin.

Jähmetyin paikalleni. Nostin hitaasti päätäni ja raotin suutani nostaen kielenkärjen kitalakeen. Haistoin suden. Ja se oli ihan lähellä.

Toivuttuani ensijärkytyksestä ryhdyin paikantamaan sutta. En pelännyt sitä, päinvastoin, halusin nähdä sen. Tiesin olevani typerä, sillä sudethan saattoivat olla vaarallisia. Etenkin jos ne tulivat lähelle ihmistä, sillä silloinhan ne olivat häiriintyneitä.

Mutta en ollut nähnyt sutta kuin kerran aiemmin. Se ei ollut ollut kovin jännittävä kokemus, sillä eläintarhan huumattu susiraukka oli vain maata retkottanut ja nukkunut häkissään. Sivuutin epäilevät ajatukset mielestäni ja höristin korviani.

Lähdin hitaasti, jännittyneenä seuraamaan suden tuoksua. En yrittänyt kulkea äänettä, jottei se luulisi, että aioin sille pahaa. Kuultuaan minun lähestyvän sillä olisi myös mahdollisuus lähteä pois, jos se haluaisi.

Edestäpäin alkoi kuitenkin kuulua vaimeaa rasahtelua. Ääni tuli minua kohti; susikin halusi nähdä minut. Pysähdyin odottamaan sitä ja tähyilin tarkkaavaisesti sinisenhämärään metsään. Pelokkaat ajatukset alkoivat pyöriä päässäni rasahtelun tullessa kokoajan lähemmäksi, mutta pysyin jääräpäisesti paikoillani.

Säikähdin, kun näin äkkiä puiden takana kirkkaat vihreät silmät, jotka tuijottivat rävähtämättä minuun. Sydämeni pomppasi ensin kurkkuun ja alkoi sitten takoa kiivaasti jännityksen levitessä kehoni jokaiseen sopukkaan.

Yritin olla tuijottamatta vihreisiin silmiin suoraan takaisin, mutta se oli vaikeaa. Syvä, pohjaton vihreä sävy herätti minussa vahvan halun uskoa metsän satumaiseen taikaan. En ollut koskaan nähnyt niin kirkkaita silmiä. Paitsi tietysti omani. Ne vain olivat veden siniset.

Vilkuilin nopeasti ympärilleni etsien jotain, mille istua. Jokin osa minusta yritti väittää, että istuminen olisi viimeinen asia, joka minun pitäisi tehdä, mutta silloin katseeni osui matalaan kantoon lähelläni. Kävelin sen luo ja istuuduin tekemättä äkillisiä liikkeitä.