Kuun valossa

15. Hermostutan kuumakallen

Vanessa

"Hei!" kuului huuto ja sitten tuoli raapi äänekkäästi lattiaa. Naamani oli juuri paukahtamassa ruokalautaselleni, kun käsi tarrasi naamastani ja vetäisi pääni takaisin pystyyn. Punaiset silmät tuijottivat minua säikähtäneenä.
"Onko sinulla oikeasti noin paha nälkä?" poika kysyi vähän hädissään. En vastannut mitään vaan katsoin vain häntä.

Poika otti haarukan kädestäni ja työnsi sillä suuhuni makaroneja. Automaattisesti aloin pureskella niitä ja nielaisin sitten. Avasin suutani uudestaan ja lisää makaronia työnnettiin suuhuni.

Näin jatkui jonkin aikaa, kunnes poika vierelläni kysyi: "Joko pääsi pysyy pystyssä?" ja irrotti otteensa otsastani. Kyllä se pysyi, huomasimme molemmat, kun olimme odottaneet hetken aikaa. Poika laittoi haarukan minun käteeni. Sitten hän laittoi oman kätensä minun käteni päälle ja aloimme yhdessä kuljettaa makaronia suuhuni. Teimme niin varmaan viisi kertaa, kunnes poika päästi kädestäni irti. Jatkoin sujuvasti itse ja poika meni takaisin omalle paikalleen. Hän maistoi omaa ruokaansa, irvisti ja vei sen mikroon.

Kun olimme syöneet, toikkaroin takaisin sohvalle ja lysähdin siihen. Mietin juuri, että poika oli ollut kiltti kun oli syöttänyt minua. Sitten mieleeni palasi, mitä hän oli aijemmin sanonut. En malta odottaa, että olet lihonut tarpeeksi. Silmäni suurenivat ja tuijotin vain suoraan eteeni. Ei voinut olla mahdollista, ei oikeasti voinut. En minä ollut voinut joutua ihmissyöjien sieppaamaksi.

Poika oli ilmeisesti saanut astiat koneeseen, sillä hän tuli keittiöstä ja istahti toiseen päähän sohvaa. Törötin toisessa päässä selkä suorana ja katse tiukasti punaisessa matossa. Kumpikaan ei sanonut mitään. Istuimme siinä paikoillamme varmaan viisitoista minuuttia, kunnes minä lopulta kysyin: "Mitä siinä tuijotat?"

Hän katsoi minua kuin tolloa.
"Vahdin sinua, älypää", poika sanoi ja tuijotti yhä vain.
"Eikö olisi helpompaa laittaa minut takaisin varastoon?" kysyin, sillä halusin sinne. Ennemmin kyhjötin siellä yksin ja vihasin sieppaajiani, kuin istuin tässä loisteliaassa olohuoneessa ihmissyöjän kanssa.

"Sitä minäkin kysyn", poika tokaisi ärtyisästi. Kohotin kulmiani.
"En minä sinua tänne halunnut! Alfa se päätti, että meistä pitäisi tulla kavereita", hän ärjäisi ja sai minut kohottamaan kulmiani entisestään.
"Niinkö hän tosiaan kuvittelee?" kysyin itsekin muka ärtyen. Suututtamalla tuota poikaa voisin saada hyodyllisiä tietoja.
"No niin tekee. Saa kyllä nähdä, että kuvittelee ihan omiaan", poika kiukutteli. Hän ei siis erityisemmin pitänyt alfastaan (eikä minusta). Hyvä tietää.
"Haluaako hän, että sinä esität anteliasta kaveriani ja syötät minut huomaamattani läskiksi?" kysyin kuin ohimennen.

Poika katsoi minua hetken ja rähähti sitten nauruun. Hän nauroi katketakseen ja minusta tuntui, että arvaukseni ei ollut mennyt ihan nappiin.
"Mitä?" kysyin tosissani ja sain pojan nauramaan vielä lisää.
"Uskoitko todella sen jutun?" hän kysyi huvittuneena naurunsa lomasta.

Jaaha. Se ihmissyönti-juttu ei siis tainnutkaan olla totta. Tai sitten poika esitti. Vaikka ei noin aitoa naurua kyllä esittänyt kukaan.
"No en. Annoin vain sinulle kivat naurut", sanoin virnistäen.
"Niin niin, uskoit kumminkin. Olet sinä kyllä tyhmä", poika taivasteli ja puisteli päätään hyväntuulisesti.
"En menisi huutelemaan", tokaisin ja katsoin häntä merkitsevästi. Hän oli huijannut minua todella ilkeästi. Sitä ei ehkä olisi kannattanut sanoa.

Minusta näytti, että pojan silmät kirjaimellisesti leimusivat, kun hän tuijotti minua raivoissaan yhtäkkiä viiden sentin päässä naamastani. Istuin jäykkänä paikoillani, kun hän laittoi kädet sivuilleni ja vangitsi minut sohvan ja itsensä väliin.
"Älä koskaan, ikinä hauku minua", hän murisi, siis ihan todella murisi. Karvani nousivat pystyyn. Olinko muka haukkunut häntä pahastikin?
"Rauhoitu", piipitin pienellä äänellä ja nostin käteni hänen ja itseni väliin.
"Vai että rauhoitu!" poika karjaisi päin naamaani. Hän työnsi otsansa minun otsaani kiinni ja takaraivoni osui sohvan selkänojaan. Melkoinen kuumakalle.
"Älä uskalla hermostuttaa minua, pikku pentu. Minä voin tehdä sinulle ihan mitä vain, ihan mitä vain, eikä kukaan ole estämässä minua..." hän uhkaili virnistäen hullusti ja työntyen aivan lähelleni.
"Me ollaan saman ikäisiä", huomautin närkästyneenä, vaikken edes tiennyt, oliko asia niin. Mutta en minä ainakaan mikään pikku pentu ollut.

Kuului karjahdus. Paitani repesi. Rintaani kirveli ja kipu raastoi sitä kuin se olisi ollut tulessa. Katsoin hämmästyneenä alas ja näin, että rintaani oli ilmestynyt neljä syvää verta pulppuavaa haavaa, jotka ulottuivat solisluuni alta toiselle rinnalleni. Tuijotin niitä ihmeissäni, silmät suurina, ja katsoin, kun veri valui vaaleaa ihoani pitkin alas.

Kohotin katseeni edessäni olevaan poikaan. Hänen punaiset, vereni väriset silmänsä tuijottivat kauhuissaan haavaani. Hän piti toista kättään ilmassa, kättä, jossa oli pitkät ja terävät, tuoreesta verestä kiiltävät raatelukynnet.

Hitaasti, hyvin hitaasti poika käänsi katseensa minun silmiini. Hän tuijotti minua, avuttomana, omasta teostaan kauhistuneena ja yritti ymmärtää, miksi hän oli tehnyt niin. Näin sen kaiken hänen punaisista silmistään, jotka seuraavaksi kääntyivät katsomaan hänen omaa, veristä kättään.

"Au", minä sanoin hiljaa, niin hiljaa, että ääneni oli vain höyhenen kevyt värähdys ilmassa. Nopeammin kuin silmäni ehtivät erottaa, edessäni ollut poika ryntäsi pois luotani, suoraan sen loisteliaan talon ulko-ovelle, avasi sen odottamatta hetkeäkään ja juoksi ulos. Raskaan oven jysähdys jäi kaikumaan talossa, kun istuin siinä mustalla sohvalla, valkoisessa revityssä paidassa, punaisen veren valuessa pitkin rintaani.

*
En tiedä, kuinka kauan vain istuin siinä, tuijottaen hiljaa ulko-ovea ja ajatellen, että sovin täydellisesti sisustukseen. Saattoi kestää kymmenen sekuntia, saattoi kestää tunti. Havahduin vasta, kun ovi aukesi uudelleen ja sisään juoksi lihaksikas, mustatukkainen, punasilmäinen mies.
"Hei! Mitä sinulle on käynyt?" mies kysyi ja kiirehti luokseni. Hän tutki rintaani minun istuessani yhä hiljaa paikallani. Eräs susipoika vetäisi herneen nokkaansa, kun vihjasin hänen olevan tyhmä.

En ollut tajunnut, että hän oli ollut tosissaan. En ollut ottanut häntä tosissani, sillä hänen hermostumisensa niin mitättömästä asiasta oli tuntunut naurettavalta. Hänhän oli itsekin haukkunut minua.
"Jasonko tämän teki?" mies kysyi kylmästi. Avasin suuni ensimmäistä kertaa, kun kysyin: "Kuka hän on?"
"Se poika, joka laittoi sinulle ruokaa", mies vastasi. "Eikö hän kertonut sinulle edes nimeään?"
"Ei tullut puheeksi", sanoin. Kerroitko itse? Käänsin taas katseeni rintaani.
"Onko se paha?" kysyin, vaikka näinhän minä, että pahalta se näytti.
"Saan sen kyllä hoidettua. Olen hoitaja ja tämän lauman alfa. Sinulle jää vain hennot arvet muistoksi, jos olet hyvä parantumaan", mies totesi.

Muistoksi? Muistoksi siitä, kun minut siepattiin ja ihmissusipoika raapaisi minua, kun haukuin häntä tyhmäksi? En halunnut rumia arpia muistoksi. Ne eivät lähtisi ikinä. Osa niistä näkyisi lähes kaikkien paitojen alta.

Miettiessäni sitä kyynel kerääntyi silmäkulmaani valmiina tippumaan poskelleni.
"Ei sinun tarvitse itkeä", alfa sanoi muka lempeästi. "Käy siihen sohvalle makaamaan, niin haen tarvikelaukkuni yläkerrasta. Tulen aivan pian", hän sanoi tyynnytellen ja lähti ripein askelin portaisiin.

Vai sillä lailla. Tuo mies oli käskenyt siepata minut, mutta esitti nyt lempeää tohtoria. Luuliko hän todella, että teeskentelyn avulla hän voittaisi luottamukseni? Näin totuuden hänen silmistään, kun hän katsoi haavaani ensimmäistä kertaa ja kysyi, oliko Jason tehnyt sen. Alfaa oli vain kismittänyt ihan hirveästi Jasonin käytös. Ei hän minun haavoistani pätkääkään välittänyt. Mutta miksi, miksi maailmassa hän halusi, että ystävystyisin sen pojan, Jasonin kanssa ja alkaisin kenties luottaa alfaan itseenkin? Sitä minä en tajunnut. Enkä edes tiennyt, miksi minut oli siepattu. Liittyikö se ehkä jotenkin siihen laumaan, johon Daniel kuului? Vai johonkin ihan muuhun? Ja pääsisinkö minä enää koskaan täältä pois?

Synkät mietteeni keskeytyivät, kun ulko-oveen jyskytettiin. Alfa tuli yläkerrasta alas ja meni avaamaan oven. Sisään kompuroi se poika -siis Jason- joka piteli poliisiotteella toista mustatukkaista poikaa, joka oli kumarassa niin, etten nähnyt hänen kasvojaan. Mustatukkainen poika ei pannut hanttiin, vaan asteli rauhallisesti ovesta sisään pää painettuna.
"Mitä tämä on?" alfa kysyi luoden jäisen katseen Jasoniin, joka oli satuttanut minua ja siten niskuroinut alfaa vastaan.
"Tämä rakki oli meidän reviirillämme, juoksi suoraan tännepäin", Jason selitti. Hän ei vilkaissutkaan minua, eikä hänen silmissään näkynyt merkkiäkään aijemmasta heikkoudesta. Samassa tuttu tuoksu leijui sieraimiini, kun tuuli henkäisi ulkoa sisälle. Mustatukkainen poika kohotti katseensa.

Hän oli Daniel.