Kuun valossa

11. Pingon paholaisia pakoon

Vanessa

Juoksin uuvuksissa, veren maku suussa ja kompastellen hämärän metsän keskellä. Olin vähällä lentää rähmälleni joka toisella askeleella. Puut näyttivät jakautuvan kahdeksi silmieni edessä. Päässäni heitti ja mahani huusi nälästä, olinhan syönyt viimeksi aamulla pari paahtoleipää.

Juuri kun olin aikeissa pysähtyä, kompastuin omiin jalkoihini ja lensin mahalleni jo toisen kerran sinä päivänä. Tavallisesti olisin lohkaissut siitä jonkin tylsän vitsin, mutta nyt minua ei huvittanut. Mitä järkeä oli sitä paitsi vitsailla, kun ei ollut ketään kuulemassa? Eläisin loppuelämäni yksin kurjassa yksinäisyydessäni. Parempi niin. Olinhan sentään puolikas hirviö tai mikä lie.

Makasin maassa hengästyneenä hyvän aikaa. Minun oli nälkä ja jano, enkä tiennyt yhtään, mitä tehdä seuraavaksi. Huomasin kuitenkin aivan lähelläni ison hämähäkin, joten nousin vikkelästi istumaan. Naurahdin kuivasti itselleni. Olin minäkin kamala hirviö, kun säikyin pientä hämähäkkiä.

Nousin seisomaan ja katselin ympärilleni. Oli jo ilta, joten hämärä laskeutui hiljaiseen metsään hyvää vauhtia. Ilta oli raikas ja viileä, joten olin iloinen päälläni olevasta tuulitakista. Seisoin kapealla polulla korkeiden mäntyjen keskellä, eikä missään näkynyt muuta kuin metsää.

Äkkäsin muutaman metrin päässä mustikkamättään, jonka eteen polvistuin ja aloin kahmia marjoja kuin en olisi eläissäni ruokaa saanut. Miten hankkisin itselleni syötävää jatkossa? Missä nukkuisin? Miten peseytyisin? Mistä ostaisin uusia vaatteita? En minä tiennyt. En ollut luolamies, enkä tosiaankaan mikään eräjorma. Minulla ei ollut mitään tietoa metsässä selviytymisestä. Ainakaan todellisessa elämässä. Mutta toisaalta, neljäsosa minusta oli susi. Hui, se kuulosti pelottavalta ja sitä se olikin.

En ollut pelästynyt sitä niin paljon, kun Daniel oli kertonut olevansa ihmissusi. Siis vielä enemmän susi kuin minä. Mutta kun kyse olikin minusta itsestäni, se kuulosti pelottavalta ja karmivalta. En ollutkaan ihminen, vaan osa minusta oli sutta. Oli ollut koko lyhyen elämäni ajan. Kykyni vain tulivat esiin vasta viisi vuotta sitten. Vaikka en enää tiennyt, pitäisikö niitä kutsua kyvyiksi vai kiroukseksi.

Olin kuvitellut aina, että kehittyneet aistini ja muut kykyni olivat siisti juttu, vaikka salasin ne muilta. En ollut koskaan ajatellut, että olisin vammautunut tai huonolla tavalla erilainen. Minua hävetti tunnustaa, mutta olin pitänyt itseäni aina jopa hieman muita parempana. Nyt ajattelutapani oli muuttunut täysin, kun tiesin, että "kykyni" tulivat sudelta. Siis sudelta, siltä eläimeltä. Vaikka toisaalta... Ei, ei se ollut yhtään siistiä. Eihän?

Söin mustikat viimeistä myöten, minkä jälkeen käteni olivat tahmeat ja siniset. Ajattelin pestä ne, kunnes muistin. Huokaisin ja pyllähdin istalleni maahan. Laitoin kädet syliini ja puristin niitä lujasti yhteen.

Minua palelsi. Mietin, oliko sittenkään ollut järkevää juosta päähänpistosta suin päin metsään. Ei, järkevää se ei missään nimessä ollut ollut. Mutta... En ollut ihan varma, mikä minuun oli mennyt. Olin vain ajatellut, että olin hirviö, eikä päähäni ollut mahtunut mitään muuta.

Nyt kun mietin, tajusin, ettei siinä ollut mitään järkeä. Olinhan minä aina ennenkin ollut puoliksi ihmissusi, enkä ollut koskaan vähingoittanut ketään tai tehnyt kellekkään sen suurempaa pahaa. Olin käynyt koulua normaalisti ja elänyt elämääni kuin kuka tahansa muu. Minulla vain oli ollut salaisuus.

Ajatukset menivät suttuun ja minua väsytti kamalasti, joten raahauduin lähimmän puun runkoa vasten nojaamaan. Silmäni painuivat kiinni ja nukahdin saman tien.

Näin unta, jossa susipäinen tyttö ja poika seisoivat kalliolla ja pitivät toisiaan kädestä. Mutta sitten ilkeä iso paha susipäinen mies tuli ja repi heidät irti toisistaan ja työnsi tytön kalliolta alas.

Heräsin hengästyneenä siihen hirvittävään putoamisen tunteeseen, jonka jokainen on joskus kokenut. Vilkuilin ympärilleni sydän takoen ja henkeä haukkoen. Vasta sitten tajusin, että olin yhä keskellä korpea yksin, nälissäni ja kylmissäni, yöllä. Uneni jäljiltä mieleeni alkoi hiipiä myös pelko.

Hätäännys iski, kun mietin, että kuolisin tänne nälkään ja kylmään, eikä kukaan edes tietäisi. Tilannetta ei auttanut pöllön kolkko huhuilu, joka kaikui aavemaisesti pimeässä metsässä. En yleensä pelännyt pimeää, mutta nyt kun olin jo muutenkin heikoilla ja hädissäni, aloin kuvitella ääniä ja silmiä pimeyden keskelle.

Kompuroin vauhkona pystyyn. Silloin takaani metsästä kuului risahdus. Kirkaisin kauhuissani, vaikka ajattelin sen olleen mielikuvituksen tuotosta. Kirkaisuni halkoi hiljaisuutta kuin veitsi. Jossain lähistöllä pari varista lehahti raakkuen puusta. Uskaltamatta katsoa taakseni pinkaisin juoksuun siihen suuntaan, mistä olin tullut. Unohdin täysin, että olin hirviö, jonka ei kuulunut pelätä vaan juuri aiheuttaa pelkoa. Unohdin senkin, etten aikonut palata kotiin, sillä juuri sinne minä pinkoisin, niin lujaa kuin suinkin.

Juoksin takkuinen tukka hulmuten, kovempaa kuin koskaan ennen. Olin täysin hereillä, eikä väsymyksestä ollut enää muistoakaan. Pidin katseeni tiukasti edessäni, mutta olin kuulevinani takaani ja sivuiltani kahinaa ja katkeavien risujen ääniä. Vilkaisin sivusilmällä oikealle puolelleni metsään.

Silmäni suurenivat. Erotin pimeydestä sitäkin mustemman hahmon, joka liikkui ja juoksi hurjaa vauhtia kintereilläni. Sillä oli hirvittävät, verenpunaiset, hohtavat silmät. Sydämeni pysähtyi nanosekunnin ajaksi, kunnes lähti hirveään kiriin. Äänet eivät olleet olleet pääni sisäisiä. Minua ajettiin takaa.

Kiristin vauhtiani vielä kovemmaksi, vaikken olisi uskonut sen olevan enää mahdollista. Pingoin kirjaimellisesti henkeni edestä. Sydän jyskytti rinnassani kuin viimeistä päivää ja uhkasi kiihdyttää vauhtinsa kovemmaksi kuin pystyin sietämään.

Tiesin jo silloin, etten pääsisi karkuun. Tiesin, että lopulta väsyisin tai kaatuisin tai nuo punasilmäiset olennot saisivat minut kiinni, sillä ne juoksivat yhä väsymättä kannoillani yhtä nopeasti kuin minä. Vaistoni eivät kuitenkaan sallineet minun antaa periksi, enkä tahtonut antautua ilman, että olisin yrittänyt pakoon viimeiseen asti. En tiennyt, mitä takaa-ajajani olivat tai mitä ne minulle aikoivat, mutta ystävällisiltä ne eivät näyttäneet.

Olin varma kiinnijäämisestäni viimeistaan silloin, kun näin edessäni kolmenkymmenen metrin päässä neljä punaista silmäparia harvassa rivissä. Harkitsin kaartavani sivulle, mutta silloin molemmilta puolilta takaani juoksi sivuilleni monta mustaa punasilmäistä olentoa tieni tukkeeksi.

Pysähdyin liukuen niin nopeasti kuin pystyin ja käännyin ympäri. Takananikin kaksi punasilmää seisoi tielläni. Olin paniikissa ja tunsin itseni saarroksiin jääneeksi saaliseläimeksi. Kehittyneet aistini kävivät ylikierroksilla. Nyt kun minua jahdanneet olennot olivat pysähtyneet eivätkä liikkuneet enää, erotin niiden ääriviivat ensimmäistä kertaa ja haistoin tuoksun. Ne olivat susia. Mustia susia, joilla oli verenpunaiset silmät.

Sudet alkoivat tiivistää saarrosrengastaan ja tulivat lähemmäs. Pyörähdin kauhuissani ympäri etsien renkaasta aukkoa tai heikkoa kohtaa. Sellaista ei näkynyt. Jäin hengästyneenä ja kauhuissani odottamaan susien lähestymistä. Sitten muistin, miten olin viimeksi paennut tälläisesta tilanteesta.

Lähdin salamana juoksemaan suoraan kohti susien rivistöä. Ne eivät näyttäneet häkeltyvän, vaan pysähtyivät yhtenä rintamana ja jäivät odottamaan minua. Kylmä hiki valui selkääni pitkin. Ponkaisin korkealle ilmaan hyvissä ajoin ja luulin jo onnistuneeni. Jokin painava kuitenkin törmäsi minuun voimalla takaa päin.

Sulava hyppyni muuttui kömpelöksi ilmalennoksi, kun haparoin tasapainoa ja yritin karistaa jonkin painavan päältäni. Rysähdin -kolmatta kertaa- mahalleni kylmään ja kosteaan maahan.

Ilma pakeni keuhkoistani lamaannuttavasti, kun ensin törmäsin maahan ja sitten vielä litistyin painavan kehon alle. Iskin pääni maahan ja yritin epätoivoisesti saada happea, siinä onnistumatta.

Paino päältäni katosi hetkeksi. Yritin pää sumeana nousta pystyyn, mutta se ei vain kerta kaikkiaan onnistunut. Kuulin vaimeaa kahinaa, pienen muksauksen ja sitten levälleen levittämieni käsien päälle painettiin kaksi viileää kättä. Heti perään paino palasi, kun joku istui päälleni. Siinä vaiheessa nauhani katkesi.