Kuun valossa

4. Tuoksuttelen salmiakkia

Daniel

Järvi ja alfan talo näkyivät jo puiden lomasta ja hidastin vauhtiani. Pysähdyin pihan reunaan ja muutuin nopeasti takaisin ihmiseksi. Se ei enää sattunut lähes yhtään, niin kuin ensimmäisellä kerralla, tuntui vain kummalta. Olin tehnyt muutoksen jo satoja kertoja.

Kävelin pihan poikki ja katselin ympärilleni. Kaikki kylpi auringon kirkkaassa valossa. Nurmikko oli siisti ja tuoksui vasta leikatulta. Päärakennus, sauna, huussi ja halkovaja olivat kaikki hyvin maalattuja. Rannassa ei ollut yhtään kaislikkoa ja järvi loiski keveästi leveän laiturin reunoihin.
Harpoin aurinkotuolien ohitse suurimman rakennuksen teranssin eteen. Hypin portaat kaksi kerrallaan ylös ja koputin oveen kolmesti.

Kuulin sisältä askeleita ja sitten ovi aukesi. Sen takana seisoi keski-ikäinen, vaikutusvaltaisen näköinen ruskeatukkainen mies.
"Alfa", sanoin jäykästi ja kumarsin nöyrästi päätäni.
"Lopeta tuo Daniel, tiedät hyvin että inhoan sitä. Kutsu minua Viktoriksi", hän sanoi käskevään sävyyn ja katseli minua tavalleen ominaisen terävästi.
"Hyvä on, Viktor. Minulla olisi asiaa", sanoin.
"Tule sisään", mies sanoi ja astui pois oviaukon edestä. Riisuin mustat lenkkarini teranssille ja menin sisälle. Alfa painoi oven takanani kiinni.

Eteinen oli pieni ja ahdas, joten kävelin heti olohuoneeseen. Istahdin mustan sohvan vieressä olevaan nojatuoliin. Huoneen keskellä oli pieni sohvapöytä, jolla oli kulhossa tummaa suklaata. Huomasin sivusilmällä, että yhdellä seinällä oleva ovi oli jäänyt raolleen. Tiirasin sen takana olevaan huoneeseen silloin, kun alfa istuutui eikä huomannut.

Näin oven raosta huoneen perällä olevan ruskean lipaston, jonka päällä oli kehyksissä kuva naisesta, jolla oli vaaleat hiukset ja nuoret hymyilevät kasvot. Käänsin katseeni äkkiä pois.
Kuvan nainen ei kuulunut laumaan, en ollut koskaan nähnytkään häntä. Hän siis kuului toiseen laumaan tai oli ihminen. Miksi ihmeessä alfalla oli kuva jostain tuntemattomasta naisesta? Oliko hänellä salainen rakastaja? Olin melko varma, että lauman säännöt olisivat keiltäneet sellaisen.

"No niin, sinulla oli asiaa", alfa sanoi keskeyttäen mietteeni.
"Joo, niin", sanoin järjestellen pikaisesti ajatuksiani. "Tulin puhumaan yhdestä ihmisestä, tytöstä."
"Ihmisestä? Miksi sinä ihmisestä haluat puhua?" alfa kysyi terävästi.
"No katsos kun... Minä luulen ettei hän ole ihan tavallinen ihminen. Tapasin hänet eilen metsässä. Olin susi, mutta hän ei pelännyt minua. Ei, hän puhui minulle", sanoin katsoen miehen jäänsinisiä silmiä. Hän näytti olevan kummissaan.
"Hän kertoi minulle jotain outoa", sanoin ja kerroin Vanessan salaisuudesta ja vahvuuksista. Mainitsin myös hänen kirkkaan siniset silmänsä. Jätin kuitenkin kokonaan pois sen, että hän oli pudonnut kuoppaan ja olin tuonut hänet kotiini. Ei alfankaan tarvinnut kaikkea tietää. Ainakaan minun mielestäni.

"Ja hän siis kertoi tämän kaiken sinulle, kun olit susi?" alfa kysyi lopuksi kireällä äänellä. Ihmettelin hänen äänensävyään.
"Niin", vastasin liioitellun kohteliaasti ja nyökkäsin.

Olimme hetken hiljaa ajatuksissamme. Lopulta minä katkaisin hiljaisuuden: "Huomasit varmasti, että hänen vahvuutensa ovat juuri samat kuin meillä ihmisen muodossa", aloitin varovasti. Alfa tuijotti minua sanomatta mitään.
"Mutta tyttö oli ihminen, vaikka oli täysikuu, joten hän ei ole niin kuin me. Mikä hän sitten voi olla?"
"Daniel, mikä sen tytön nimi oli?" alfa kysyi yllättäen.
"Hän oli Vanessa", vastasin.
Näin kuinka alfan ilme kovettui. Hämmästyin. Tunsiko hän sen nimen?
"Vai niin", mies sanoi lujasti. Sitten hän jatkoi: "Oli tämä tyttö kuka tai mikä hyvänsä, Daniel, pysy kaukana hänestä. Hän ei ole ihmissusi, joten et saa tavata häntä enää. Tämä asia jää meidän väliseksemme, eikä siitä tarvitse enää puhua."

Tunsin, kuinka jokin sisälläni jäätyi. Alfan käskylle ei kuitenkaan sopinut väittää vastaan.
"Selvä", sanoin kylmästi.
"Hyvä. Jos sinulla ei ollut muuta asiaa, voit lähteä", alfa vastasi yhtä viileällä äänellä. Melkein kuulin, kuinka ilma välillämme rätisi.

Nyökättyäni jäykästi nousin seisomaan ja kävelin olohuoneesta eteiseen. Tunsin alfan katseen niskassani. Se tuntui tuomitsevalta.
"Näkemiin, Viktor", käännyin vielä sanomaan kylmäkiskoisesti.
"Näkemiin, Daniel", hän vastasi töksähtäen. Sitten lähdin.

**

Vaihdoin ja pesin lakanat sängystäni, jossa Vanessa oli nukkunut. Luutusin voimakkaan hajuisella pesuaineella lattian, ruokapöydän ja tuolin, jolla hän istui, huoneeni oven kahvan ja penkin, jolla hänen vaatteensa olivat olleet. Pesin lasin, josta hän oli juonut, kulhon, josta hän oli syönyt ja veitsen, jolla hän oli voidellut. Hieroin omalla paidallani maitopurkkia, voirasiaa, jogurttipurkkia, murolaatikkoa ja leikkelerasiaa. Kuljin koko talon ympäri salmiakin tuoksuisen hajustekynttilän kanssa. Talloin pihalla Vanessan jalanjälkiä edes takaisin.

Juuri kun tulin huussista hajustekynttilä kädessäni, kuparinruskea susi tallusti esiin metsästä pihan toisella puolella. Se pysähtyi, ravisteli itseään ja muuttui ruskeasilmäiseksi ja kuparinruskeatukkaiseksi itseni ikäiseksi pojaksi.
"Terve Daniel!" poika huikkasi ja lähti kävelemään ovelle päin kuten minäkin.
"Niko", vastasin jupisten.
"Huono päivä vai? Kuten aina. Mikä sinulla on kädessäsi?" hän kysyi kun olimme lähempänä toisiamme ja ovea.
"Kynttilä, etkö näe?" kysyin kuivasti kohottaen kynttilää.
"Joo joo, mutta mitä sinä kynttilällä? Haisee kauas asti ihan salmiakilta", hän sanoi nousten pari porrasta ja avaten oven.

En jaksanut vastata mitään vaan lompsin sisään ja potkaisin kengät jalastani. Niko tuli perässäni.
"Sinähän olet hajustanut koko talon, eihän täällä haista mitään muuta", hän sanoi nyrpeästi lysähtäen yhden vuodesohvan reunalle istumaan.
Se on tarkoituskin, ajattelin mielessäni. En halunnut kenenkään missään nimessä saavan tietää, että Vanessa oli käynyt täällä. Ihmisten tuominen kotiin oli ehdottomasti kielletty. He eivät saaneet tietää meistä missään nimessä.

"En tiennytkään että pidät hajusteista. Mutta vaikka minä en pidäkkään, jään tänne yöksi. En jaksa enää juosta kotiin. Sitä paitsi Thomas tulee tänään Rinalle yötä. Ennemmin kestän tämän hajun kuin sen" Niko sanoi.
"Jää vain", sanoin naurahtaen jo vähän paremmalla tuulella. Niko oli inhonnut isosiskonsa poikaystävää siitä asti, kun oli haastanut tämän tappeluun ja hävinnyt kertaheitolla leuhkittuaan ensin taidoillaan. Thomas nälvi siitä vieläkin, vaikka tapahtumasta oli ainakin viisi vuotta.
"No, mitä sitten odotat? Tee vieraallesi ruokaa, kuolen nälkään."
Tuhahdin, mutta menin keittiöön. Minullakin oli nälkä ja kaipasin tekemistä, jotten ehtisi ajatella niin paljon. Ihmistyttöjen ajatteleminenkin oli varmasti kielletty.