Kuun valossa

5. Piileskelen puskissa

Vanessa

Ihmeparantumiseni ansiosta menin kouluun jo seuraavana päivänä. Olin siitä iloinen, sillä koko eilisen päivän olin vaivannut päätäni sudella ja Danielilla. Keksin koko ajan uusia kysymyksiä, joihin minulla ei ollut vastauksia.

Kävelin käytävällä kohti ruotsin luokkaa. Olin kymmenen minuuttia etuajassa, eikä missään ollut vielä paljoa porukkaa, mistä olin iloinen.

"Vane!" joku huikkasi takaani ja käännyin katsomaan. Kaksi kaveriani, Venla ja Janette tulivat käytävää pitkin luokseni. Venla oli topakka ja johtajaluonteinen, ruskean polkkatukan omistava sosiaalinen persoona. Aina niin ystävällisen Janeten pitkät mustat hiukset kiiltelivät, kun hän asteli vaitonaisena ja huolestuneena luokseni. Venla alkoi heti kysellä, miksi en ollut ollut eilen koulussa. Kerroin heille olleeni sairaana. Venla surkutteli ja Janette onnitteli parantumisestani.

Kun istuimme ruotsin luokkaa vastapäätä olevilla sohvilla, Linnea pyyhälsi luoksemme. Hän oli meistä neljästä se suosittu, iloinen ja hössöttävä kaveri, joka nauroi kaikelle eikä huolehtinut mistään. Hän sipaisi vaaleasta poninhännästään karanneet hiukset korvan taa ja lysähti minun ja Janeten väliin, vaikkei siihen olisi mahtunut. Kerroin hänelle saman tarinan kuin Venlalle ja Janetelle, kun hän kysyi eilisestä.

Koulupäivä meni nopeasti oppitunnin vaihtuessa toiseen. Olin ehtinyt jo unohtaa eilisen, kunnes pyöräillessäni kotiin Daniel pomppasi taas mieleeni. En ollut viitsinyt kysyä häneltä, oliko hän hoitanut minut, koska se olisi voinut johtaa siihen kiusalliseen kysymynseen, oliko hän myös riisunut minut. Asia alkoi kuitenkin häiritä minua, sillä halusin kiittää auttajaani.

Päätin jo lähteä hänen luokseen kiittääkseni häntä, mutta epäröin sittenkin. Daniel oli häipynyt jälkiä jättämättä, joten varmaankaan hän ei enää halunnut olla tekemisissä. Ja entä jos hän ei ollutkaan hoitanut minua, vaan joku muu? Toisaalta, ketä muita siellä olisi ollut? Danielin isä? Mutta jos se tosiaan oli ollut joku muu, miksen voisi kysyä Danielilta, kuka se oli ollut.

Jahkasin kiittämis-asiaani kauan, kunnes aloin tuntea itseni todella tyhmäksi. Äh, ei tämä näin vaikeaa voi olla, minä menen, ajattelin lopulta. Sanoin äidille, joka teki tietokoneella töitään, että lähden ulos. Hän käski varoa nukahtamasta joka paikkaan minne istuin, mutta antoi kumminkin luvan lähteä. Toivoin muistavani reitin Danielin talolle. Onneksi olin laittanut sen melko hyvin merkille, kun olimme kävelleet niin hitaasti.

**

Olin talsinut metsässä noin puoli tuntia reipasta tahtia, kun tulin kohtaan, josta en ollut varma, mihin suuntaan mennä. En muistanut enää, mistä olimme kulkeneet, ei muistini sentään niin hyvä ollut. Arvoin siinä varmaan viisi minuuttia, kunnes lopulta vain lähdin kävelemään sinne minne jalat veivät. Tiesin, että se oli äärimmäisen tyhmää tuntemattomassa metsässä, mutten kertakaikkiaan muistanut, minne siitä piti mennä.

Sain helpotuksekseni pian huomata, että olin yhä oikealla suunnalla. Pienestä katkenneesta kuusesta, jonka tynkä oli haljennut kahtia, ei voinut erehtyä. Olin jo aivan lähellä Danielin taloa.

Pian jo näinkin sen puiden välistä. Ikkunoista saatoin nähdä, että valot olivat päällä. Talossa oli siis joku. Mutta kuka? Juuri silloin joku tuli ulos ja lähti kävelemään huussin suuntaan. Se oli Daniel.

Katsoin kun hän käveli reippaasti pihan poikki. Hänellä ei taaskaan ollut paitaa. Aurinko paistoi hänen ruskettuneelle iholleen. Kyllä siinä silmä lepäsi.

Äkkiä Daniel pysähtyi aivan kuin olisi törmännyt johonkin, vaikka edessä ei ollut mitään. Hän kohotti leukaansa hieman. Sitten tajusin, että hän nuuhki ilmasta jotain hajua. Hitaasti pojan pää kääntyi, kunnes hän tuijotti suoraan minuun.

Silmäni levisivät. Oliko Danielilla yhtä hyvä hajuaisti kuin minulla? En ollut koskaan ennen tavannut ketään, jolla olisi ollut. Mutta poika seisoi ainakin kahdenkymmenen metrin päässä ja oli näyttänyt siltä, kuin hän olisi haistanut minut. Vai oliko hänellä jokin kuudes aisti?

Danielin yhä tuijottaessa minua jähmettyneenä astuin pois tiheän katajapensaan takaa. Heilautin kättäni ja olin juuri huikata moin, kun hän äkkiä nosti sormensa salamannopeasti huulilleen.

Hämmennyin ja pysähdyin paikalleni. Miksi minun piti olla hiljaa? Eikö Daniel halunnut tavata minua? En kuitenkaan huikannutkaan mitään, vaan tottelin poikaa.
"Odota hetki metsässä, tulen kohta", Daniel sanoi hiljaisella äänellä. Kuulin hänet juuri ja juuri niin kaukaa. Tottelin hieman häpeissäni ja menin takaisin katajan taa. Vasta sitten tajusin miettiä, mistä hän tiesi minun kuulevan äänensä, vaikkei hän korottanut sitä.

Katsoin, kun Daniel lähti taas muina miehinä kävelemään huussille. Mietin, miksi minun piti odottaa metsässä. Mieleeni tuli, että ehkä talossa oli joku, jonka Daniel ei halunnut näkevän minua. Kyllä, niin sen täytyi olla. Kukahan siellä oli?

Pian Daniel tuli huussista ja lähti kävelemään taloa kohti. Hän meni sisään ja hetken oli hiljaista. Sitten talosta alkoi kuulua kaksi yhä voimistuvaa ääntä, jotka tiuskivat ja karjuivat toisilleen. Siellä riidellään, tajusin.

"Olet sinäkin kanssa yksi todellinen idiootti!" karjui lopulta toinen äänistä, joka ei ollut Danielin. Heti perään ulko-ovi lennähti selälleen ja ulos marssi poika, joka oli sillä tavalla hontelo kuin ne, jotka ovat venähtäneet ytäkkiä hurjasti pituutta. Hänen kuparinruskeat hiuksensa loistivat auringossa. Poika harppoi kohti metsää ja puhui ärtyisästi itsekseen. Onneksi hän ei tullut sinne, missä minä olin, vaan meni metsään toiselta puolelta taloa.

Hetken kuluttua Daniel tuli ovelle ja katseli ympärilleen. Sitten hän laittoi oven kiinni ja lähti tulemaan luokseni. Minä lähdin häntä vastaan.

"Moi", sanoin kun en keksinyt muuta. En ollut muistanut, että hänen silmänsä aiheuttivat äkillistä ajatusten karkailua.
"Terve. Mitäs sinä täällä teet?" hän kysyi uteliaana, ei töykeästi.
"Tulin kiittämään", vastasin tuntien itseni hivenen pöljäksi.
"Ei tarvitse", Daniel naurahti pehmeällä äänellään. "Sen sijaan voisit tehdä palveluksen", hän sanoi.
"Öh... niinkö? Minkä sitten?" kysyin valmiina kaikkeen. Tai no, melkein kaikkeen.
"Voisit tulla kävelylle metsään", hän sanoi hymyillen silmät sirrillään, kun näki hölmistyneen ilmeeni.
"Kyllä se sopii", sanoin yllättyneenä.
"Hyvä. Mennään sitten", hän sanoi ja työnsi minua toverillisesti ristiselästä. Niin kuin muka tuntisimme paremminkin, ajattelin laittaessani jalkaa toisen eteen.

**

Istuimme suurella kivellä vihreän metsän keskellä, kun Daniel pyysi minua kertomaan illasta, jona olin tavannut suden. Sanoin hänelle, että susi oli vain yhtäkkiä seissyt edessäni ja minä olin lähtenyt perääntymään hitaasti puhellen sille hiljaa. Sitten olin lähtenyt juoksemaan ja pudonnut kuoppaan. Kerrottuani tämän hänelle, hän ei katsonut minua vaan tuijotteli jalkojaan hiljaa. Ihmettelin sitä juuri, kun hän yhtäkkiä kysyi: "Vanessa, osaatko pitää salaisuuden?"

Tuijotin hetken häntä. Sitten naurahdin ja sanoin: "Että osaanko? Minä olen pitänyt salaisuutta yhdeksän-vuotiaasta asti, enkä ole kertonut kenellekkään. Anteeksi, sanoinko salaisuutta? Tarkoitin tietysti salaisuuksia. Et voi kuvitellakkaan, millaisia salaisuuksia minulla on..." keskeytin kauhuissani, sillä tajusin juuri mitä olin mennyt sanomaan. Kaiken lisäksi ääneni oli katkeroitunut puhuessani, aivan kuin syyttäisin salaisuuksistani Danielia. Silmäni suurenivat ja painoin käden suulleni tuijottaen Danielia, joka näytti hiukan säikähtäneeltä, mutta myös... Näinkö oikein? Oliko hänen silmissään myötätuntoa?

Istuttuamme hetken hiljaa katsoen toisiamme, sanoin vaimeasti: "Minä... anteeksi. En tarkoittanut-" sopersin, mutta Daniel keskeytti minut.
"Et sinä mitään tehnyt", hän sanoi huiskauttaen kädellään, "Mutta minä sain ainakin selville, että osaat sinä salaisuuden pitää", hän jatkoi hilpeään sävyyn. Kun en vastannut mitään, hän kysyi, halusinko kuulla salaisuuden, jonka hän aikoi kertoa. Nyökkäsin vastaukseksi. Daniel vakavoitui, veti syvään henkeä ja sanoi sitten väsyneellä äänellä: "Minä en ole ihminen."