Kuun valossa

10. Minä pimahdan

Vanessa

Tuntui pelottavalta katsoa omien silmieni peilikuvia. Etenkin kun ne olivat suden päässä.

Danielin kärsivällisyys alkoi selvästi pikkuhiljaa huveta. Hän siirsi jalkaansa kärsimättömänä ja kurtisti hieman kulmiaan. Luulin tajuavani, mitä hän mietti. Miksi isoin susi, alfa, ei muuttunut? Mitä hän odotti? Hänhän tämän asian lopulta ratkaisisi, tai niin ainakin arvelin.

Lopulta Daniel ei enää jaksanut odottaa. Hän halusi tietää, mitä hänelle tehtäisiin, mikä hänen rangaistuksensa olisi. Sillä nythän alfa tiesi, että Daniel oli tavannut minut vielä hänen kieltonsa jälkeen ja kertonut minulle ihmissusista.

"Alfa", Daniel sanoi kärsimättömästi. Hänen tyyneytensä rakoili. Yritin tavoittaa hänen katseensa, mutta hän ei katsonut minuun. Puristin hänen kättään hellästi.
"Eivät he sinulle pahaa tee", kuiskasin Danielille, vaikka tiesin hyvin, että kaikki kuulivat.

Daniel kääntyi vihdoin katsomaan minua.
"En minä sitä pelkää, mitä he minulle tekevät. Vaan sitä, miten sinun käy", hän sanoi hiljaa tuijottaen silmiini. Sydämeni jätti lyönnin välistä.

Kävisikö minullekkin jotakin? En ollut tajunnut, että minuakin saatettaisiin rangaista. Vai tarkoittiko hän sitä? Katsoin Danielia silmät selällään ja oli hänen vuoronsa puristaa minun kättäni.

Silloin alfa alkoi muuttua. Me kaikki käännyimme katsomaan häntä. Hän muuttui hyvin nopeasti, niin ettei tapahtumaa edes tajunnut kunnolla, kunnes suden paikalla seisoi jykevä, tummatukkainen mies, jonka siniset silmät olivat valppaat ja pistävät.

"Sinä."

Mies säpsähti. Daniel vilkaisi minua kummasti. Tunsin, kuinka viha alkoi jyllätä sisälläni.
"Sinä", sähähdin uudestaan.
"Vanessa", mies sanoi hiljaa ja lempeasti. Sisimpäni jäätyi. Miten hän kehtasi? Miten tuo mies kehtasi puhutella minua niin? Vaikka hän oli hylännyt meidät, äidin ja minut.

Muistin vieläkin, kun olin yrittänyt kahdeksanvuotiaana lohduttaa murtunutta äitiäni, joka oli itkenyt yötä päivää miehensä perään. Niiden kaikkien yhdessä itkettyjen öiden jälkeen olin oppinut inhoamaan isää. Vihaamaan. Se oli voimakas sana, mutta kuvasi parhaiten tunteitani häntä kohtaan.

Mies astui pari askelta lähemmäs. Vetäisin käteni Danielilta, joka katsoi täysin tyrmistyneenä vuoroin minua, vuoroin alfaansa.
"Älä tule lähemmäs. Sinä et ole isäni enää", sanoin jäätävällä äänellä.
Mies pysähtyi ja jäi katsomaan minua surullisena. Muut sudet eivät päästäneet ääntäkään, vaan tarkkailivat hiljaa tapahtumia.
"Niin mutta... Eihän hän ole ihminen niin kuin sinä", Daniel kuiskasi yhä kauhistuneen näköisenä.

Sanat jäivät kaikumaan päähäni. Eihän hän ole ihminen niin kuin sinä. Niin. Olin luullut kaikki nämä vuodet, että isäni oli ihan tavallinen ihminen. Kusipää vain. Ja nyt sain tietää, että isäni olikin ihmissusi. Siis ihmissusi. Ja silloinhan minä olin...

Seisoin paikoillani ja tuijotin eteeni. Jokin naksahti päässäni. Minä en ollut ihminen. Minä olin joku ihmissuden puolikas. Ihmissudethan olivat hirviöitä. Minäkin olin hirviö, niin kuin isäni. Hirviö...

Käännyin yhtäkkiä ympäri ja ryntäsin suoraan päin edessäni seisovia susia. Ne eivät liikahtaneetkaan mennäkseen tieltä. Ne tuijottivat minua kamalilla kirkkailla silmillään ja istuivat suoraan tielläni.

Mutta ei niiden hirviöiden tarvinutkaan liikkua, sillä minä ponnistin ja loikkasin korkealla hypyllä suoraan niiden ylitse. Niin hyvin en ollut hypännyt vielä koskaan. Hiukseni hulmahtivat taakse ja virnistin mielipuolisesti.

"Vanessa!" kuulin Danielin huutavan perääni. Hah, huutakoot. Ihan kuin hän olisi viimeksi kuunnellun minua, kun huusin häntä. Miksi siis minäkään kuuntelisin häntä?