Kuun valossa

12. Myöhästyn pahan kerran

Daniel

Nuoleskelin huuliani viimeisen ateriani jäljiltä. Vaikka järkeni pelasi normaalisti sutenakin, saaliseläinten saalistaminen ja syöminen ei tuntunut vastenmieliseltä, vaan täysin luonnolliselta. Ne jopa maistuivat hyvältä.

Mietin hölkätessäni, miten Vanessa mahtoi pärjäillä. Hän ei muuttunut sudeksi, eikä saalistanut, joten ruuan hankkiminen oli varmaan vaikeaa. Vaikka toisaalta, enhän minä tiennyt, miten neuvokas tyttö hän saattaisi olla. Mutta varmaan hänellä oli kylmäkin. Ja jano. Ja märkä. Ja väsy. Ja yksinäistä. Ehkä häntä pelotti. Äh, turha minun oli murehtia, kun eivät asiat siitä mihinkään muuttuisi.

Murehdin kuitenkin. Ei minulla ollut muutakaan ajateltavaa. En halunnut ajatella muuta. Niinpä aloin olla tytöstä jo melkoisen huolissani, kun päähäni yhtäkkiä pälkähti kaamea ajatus. Ehkä Vanessa oli itsetuhoinen. Ehkä hän satuttaisi itseään tahallaan. Ehkä hän kokeilisi jotain typerää tai hullua. Ehkä hän tekisi itsemurhan.

Tuntui kuin minua olisi lyöty isolla pölkyllä päähän. Pysähdyin käpälät kosteilla lehdillä liukuen. Miksen ollut ajatellut tuota aijemmin? Mitä jos niin kävisi oikeasti? Jos Vanessa ajattelisi olevansa hirviö, joka ei ansainnut elää, oli parempi kuolleena tai jonka ei kuuluisi olla olemassa. Kauhistuin ajatusta niin, että ulvahdin tukahtuneesti. Mitä minä tekisin, jos Vanessa kuolisi? Olisin yksin maan päällä, enkä keksisi enää yhtään tarpeeksi painavaa syytä elää, kun karkasin laumastakin. Luultavasti kuolisin itsekin, tavalla tai toisella. Eikä Vanessa ansaitse kuolla. Siinä vasta typerä ajatus. Mutta jos hän on täysin sekaisin ja harkitsee sitä... Minun täytyy etsiä hänet, nyt heti.

Singahdin vauhtiin kuin tykin kuula ja lähdin pinkomaan hämärtyneessä metsässä. Pidin vauhtia yllä, mutten juossut niin lujaa, etten olisi erottanut maisemaa. Pidin silmäni, korvani ja nenäni auki löytääkseni Vanessan. Samalla erilaiset kauhukuvat hänen kuolemastaan kummittelivat päässäni. Yritin työntää ne taka-alalle, mutta ne näkyivät koko ajan vain selvempänä ja selvempänä, ja pian jo uskoin, että Vanessa suunnitteli varmasti itsemurhaa, ellei ollut jo toteuttanut sitä. Jatkoin etsintöjäni entistäkin pakonomaisemmin.

Pysähdyin viimein, kun toisen ihmissususilauman haju löi yhtäkkiä sieraimiini. Jarrutin liiraten ja palasin kiireesti reviirin rajan toiselle puolelle. Tajusin, että olin juossut jo Punasilmäisten lauman alueelle, sillä tunnistin sen hajun. Olimme käyneet historian aikana monia laumatappeluita, mutta minä en ollut osallistunut niihin yhteenkään. Viimeisin oli ollut se, jossa äitini oli kuollut. Olin ollut silloin vielä liian nuori tappelemaan. Olin vieläkin. Mutta ensi vuonna minäkin olisin taisteluvelvollinen, jos yhä kuuluisin laumaan. Sitä varten käytiin kolmen vuoden ajan taisteluharjoituksissa, joissa Alfa oli opettaja.

Käännyin ja lähdin toiseen suuntaan. Vihasin Punasilmäisiä sydämeni pohjasta, mutta ei ollut mitään mieltä mennä yksin haastamaan riitaa heidän kanssaan, heidän omalla maallaan. Sitä paitsi en uskonut Vanessan menneen reviirille, sillä hänkin olisi haistanut etovan lemun ja kääntynyt takaisin. Ellei ollut itsetuhoinen.

Pysähdyin kesken askelen käpälä ilmassa. Ehkä tyttö olikin mennyt juuri Punasilmäisten reviirille.

Jahkailin siinä paikalleni jähmettyneenä, mitä tehdä, kun korviini yhtäkkiä kantautui jostain kauempaa hiljaisuutta halkova, kova kirkaisu. Vereni hyytyi. Kirkuja oli Vanessa.

Olin liikkellä ennen kuin edes harkitsin juoksevani. Juoksin täysillä, ja kun sanoin täysillä, tarkoitin todella kovaa vauhtia. Olinhan sentään laumani paras juoksija. Pingoin äänen suuntaan niin lujaa kuin käpälistä lähti, mutta tajusin sentään lähestyä Vanessaa tuulen alapuolelta ja olla ulvomatta, sillä enhän tiennyt ollenkaan, miksi hän kiljui. Kamalimmissa mielikuvissani Punasilmäiset olivat käyneet hänen kimppuunsa. Eivät hekään sentään ihmisiä syöneet, mutta saattaisivat tehdä tytölle vaikka mitä muuta kamalaa.

Juostuani jonkin aikaa pääsin suunnilleen sinne, mistä muistin kiljunan kuuluneen. Missään ei näkynyt enää ketään, mutta lemun haistoi kyllä. Punasilmäiset olivat olleet täällä. Ja Vanessa. Hänen tuoksunsa oli tarttunut erityisesti yhteen puuhun, jota vasten hän oli nojannut. Saatoin yhä haistaa hänen pelkonsa ilmasta. Nuuhkittuani hetken sain selvän käsityksen tapahtuneesta.

Vanessa oli levännyt puuta vasten, ilmeisesti nukkunut, eikä ollut huomannut kun sudet lähestyivät häntä hiljaa tuulen alapuolelta. Sitten hän oli herännyt ja huomannut sudet. Hän oli lähtenyt juoksemaan karkuun ja sudet olivat lähteneet juoksemaan hänen peräänsä. Samaan suuntaan, jonne minäkin nyt juoksin, mutta hitaasti sen takia, että olin jatkuvasti varuillani sen varalta, etten juoksisi suoraan päätä Punasilmäisten teräviin kynsiin.

Jonkin ajan päästä tulin kohtaan, jossa sudet olivat piirittäneet Vanessan. Tyttö oli jäänyt kiinni. Hänet oli viety pois, ja kun seurasin, minne häntä vietiin, päädyin uudestaan Punasilmäisten reviirin rajalle.

Jos halusin pelastaa Vanessan, minun ei kannattanut mennä sinne. Minun piti lähteä äkkiä takaisin hakemaan oma laumani avuksi. Olin varma, että alfa tarttuisi toimeen, kun kuulisi, että Vanessa oli siepattu. Siitä syntyisi taas uusi laumatappelu. Mutta kaikki haluaisivat sitä alfan tyttären puolesta. Paitsi ehkä Vanessa itse...

Käännähdin kannoillani ja lähdin takaisin kotia päin. Silloin takaani kuului ulvahdus. Vilkaisin olkani ylitse. Noin neljänkymmenen metrin päässä takanani musta, punasilmäinen susi ulvahteli ja juoksi minua kiinni. Se kutsui muita paikalle.

En tiennyt yhtään, millaisia juoksijoita Punasilmät olivat. En kuitenkaan aikonut ottaa siitä selvää nytkään. Lähdin taas juoksemaan täyttä karkua, jos suinkin mahdollista, vielä kovempaa kuin viime kerralla. Vilkaisin taas olkani ylitse ja näin, että aijempi susi oli saanut seuraa. Niitä oli nyt kolme.

Mustat sudet jäivät auttamatta jälkeeni. Totta puhuakseni minusta tuntui, etteivät ne edes kunnolla yrittäneet saada minua kiinni. Punasilmät hidastivat vauhtiaan ja yksi niistä haukahteli perääni: "Kerro alfallesi!"

Jatkoin juoksuani reagoimatta mitenkään. Ahaa. Tämä oli ollut siis suunniteltu juttu. Nuo roikaleet olivat suunnitelleet uutta laumataistelua jo hyvän aikaa, mutta eivät olleet vielä toteuttaneet sitä. Sitten Viktorin laumalta tuoksuva tyttö oli putkahtanut heidän reviirinsä rajoille uuvuksissa ja yksin. Mikä tilaisuus! He voisivat kiristää Viktoria tytöllä ja hän olisi myös hyvä panttivanki. Minä olin ollut vain mahtava lisä heidän suunnitelmalleen. Nyt Viktor laumoineen saisi heti tietää, että Punasilmät olivat siepanneet yhden heidän laumastaan! Punasilmäiset vain eivät tienneet, että Vanessa ei ollut laumassa, ellei tyttö kertoisi heille. Mutta ikävä kyllä, Vanessan laumaan kuulumattomuus ei muuttanut asiaa miksikään. Hän oli alfan oma tytär ja siten lauman suojeluksessa.

Jatkoin juoksemistani uupumatta pitkälle aamuun.