Kuun valossa

7. Ryven itsesäälissä

Daniel

Painelin eteenpäin välittämättä tippaakaan, vaikka pidin rytinää ja ryskettä mennessäni. Minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, vaikka joku ihminen olisi kuullut minut ja vaikka ampunut. En edes tarkkaan tiennyt, missä päin metsää olin, mutta laumatoverien tuoksuja ei tuntunut. Olin ylittänyt reviirin rajan jonkin aikaa sitten.

Pian alkoi sataa ja turkkini liimautui vastenmielisesti ihoon. Olin jo saanut purettua pahaa oloani vähän, joten ajattelin etsiväni sateensuojan ja asettuvani aloilleni.

Tassut kuraisina ja vettä valuen raahauduin lopulta pieneen kalliossa olevaan koloon. Se oli ahdas, mutta parempi kuin ei mitään. Käperryin kokoon ja mietin, miten kurjaksi elämä oli muuttunut äidin kuoleman jälkeen. Vain tungetteleva lauma, salaperäinen alfa sekä hoitajan ja majoittajan velvollisuudet.

Kun äiti oli kuollut laumataistelussa ollessani kahden vanha, isästä oli tullut etäinen ja kiireinen. Hän oli kyllä pitänyt minusta huolta kun olin pieni, mutta olin viettänyt myös paljon aikaa Nikon kotona hoitolapsena. Eräänä päivänä isä oli lähtenyt, eikä tullut koskaan takaisin. Hän oli kai mennyt surusta niin suunniltaan, että oli tehnyt itsemurhan.

Isän laumavelvollisuus, majoittaminen jäi minun harteilleni hoitamisen ja parantamisen, äidin entisen velvollisuuden lisäksi. Ne olivat kaksi viimeistä velvollisuutta, jotka olisin halunnut, sillä niissä oli pakko tulla toimeen muiden ihmissusien kanssa. Tosin ennen äidin kuolemaa ja isän etäytymistä olisin hyvinkin saattanut valita niistä jomman kumman ihan omasta tahdostani.

Myös alfa oli ollut kuulemani mukaan nuorena iloinen ja avoin, rento ja hyvännäköinen hurmuri. Minä en ollut elänyt vielä silloin, joten juttua oli vaikea uskoa. Minun tuntemani alfa oli hyvin asiallinen ja sulkeutunut, enkä ollut varmaan koskaan nähnyt hänen nauravan. Hän ei ollut kovin ylemmyyden tuntoinen ja pyysi aina nimittämään itseään hänen oikealla nimellään, Viktor. Kun äitini vielä eli, hän sanoi aina, että alfalle oli sattunut jotain. Jotain, minkä takia hän ei enää kyennyt tuntemaan oikeaa iloa mistään, mitä teki tai koki. Äiti yritti hankkiutua alfan kanssa luottavaisiin väleihin, olihan hän tämän sisko, jotta saisi enemmän tietoa voidakseen auttaa. Mutta mies ei antanut hänelle koskaan mahdollisuutta päästä lähemmäs itseään.

Kuten alfa, minäkin olin laumassa elävä yksinäinen susi. Oli vain yksi, jonka kanssa saatoin olla samassa huoneessa joutumattani säälittelyn tai surkuttelun kohteeksi. Niko, minun ikäiseni laiska poika, oli ainoa, joka ei yrittänyt joka käänteessä "lohduttaa ja tukea" minua.

Niko tajusi, etten kaivannut sääliä. Elämä oli mitä oli ja sille ei voinut mitään. Siihen täytyi vain tottua. Olin jankuttanut sitä mielessäni niin monta kertaa, että lauseesta oli tullut minulle jonkinlainen mantra. Joskus saatoin huomata, että olin hokenut sitä huomaamattani päässäni. Kuin levy olisi jäänyt päälle.

Olin kuitenkin lakannut välittämästä yhä enenevissä määrin. Minua ei paljoa enää kiinnostanut olla kenenkään hyvä poika, kenenkään hyvä laumatoveri tai kenenkään hyvä alainen. Hoidin vain velvollisuuteni mukisematta, etten joutuisi hankaluuksiin ja välttelin kaikkia. En juossut sutena muiden kanssa vaan kiertelin yksin metsässä. En paljon jutustellut kenenkään muun kuin Nikon kanssa. Viittasin kintaalla kumppanin valinta -jutuille. Minua ei kertakaikkiaan kiinnostanut.

Katselin kolostani harmaaseen metsään. Sade jatkui yhä vain. Sen ääni kuului korvissani taukoamattomana kohinana. Olin yhtäkkiä kuulevinani kohinan seasta uudestaan oman nimeni huutona, tytön kovana huutona, jonka kaiku jäi soimaan korviini ja veti minua puoleensa. Ei, en suostuisi ajattelemaan häntä. En halunnut myöntää itselleni, että olin jälleen kerran kokenut menetyksen, jälleen uuden takaiskun elämässäni.

Mutta niin se vain oli. Kun tapasin hänet, saatoin melkein tuntea miten elämänhalu ja virta lähtivät kiertämään suonissani. Olin halunnut auttaa häntä, tuntea hänet ja kertoa hänelle itsestäni. Olin jopa nauranut pitkästä aikaa oikeasti, nauranut tuntemattomalle tytölle, ihmiselle... Jokin minussa oli naksahtanut päälle. Olin ollut iloinen.

Mutta sitten... sitten kaikki olikin jo ohi. Pari päivää olin tuntenut olevani elossa ja hyväntuulinen. Sitten se oli ohi. Hän oli käskenyt minua pysymään poissa luotaan, kielsi tapaamasta häntä enää.

Kaikki olikin ollut liian hyvää ollakseen totta. Että muka minun kohdalleni olisi sattunut tyttö, jonka kanssa olisin voinut olla, kertoa hänelle itsestäni, kuulla hänestä, olla hänen kaverinsa, ihastua? Ei, ei tosiaankaan. Sellaista ei sattunut minulle.

Sen sijaan minulle sattui sellaista, että elämästäni tulisi jopa entistä kurjempaa uuden murheen ansiosta. Olin tuntenut hänet vasta kaksi päivää, kaksi vaivaista päivää, mutta tunsin silti hänet paremmin kuin kenenkään muun. Tunsin nimittäin hänen suurimman salaisuutensa.

Ja luulen että se yhdessä ihmissusiuteni kanssa oli aiheuttanut tytössä kauhistuneen reaktion. Miksi olinkin mennyt möläyttämään, että tiesin hänen salaisuutensa, miksi olin edes mennyt kertomaan ihmissusista?

Ei, kyllä minä tein oikein kun kerroin, vakuutin itselleni. Pakko se olisi joskus ollut kertoa. Ja jos olisin siirtänyt sitä myöhemmäs, olisin järkyttänyt tyttöä vielä enemmän, ja menetyksen tunne olisi ollut kaksi kertaa pahempi. Tytöllä oli ollut oikeus saada päättää, halusiko hän ihmissuden kaveriksi vai ei. Ja olin antanut hänen päättää, vaikka tiesin, ettei vastaus välttämättä olisi se, mitä toivoin.

Pikkuhiljaa vesisade alkoi tyyntyä. Kömmin kolostani ja vedin keuhkoni täyteen raikkaan metsän tuoksua. Elämä on mitä on ja sille ei voi mitään.

Lähdin tassuttelemaan puiden sekaan ja löysin pian mutaisan kuralätäkön. Kieriskelin turkkiin tarttuvassa epämiellyttävässä vellissä, kunnes olin kauttaaltani sen peitossa. Nenääni nyrpistellen suuntasin kulkuni kohti puroa, jonka arvelin olevan jossain lähistöllä. Pienintäkään tuoksua ihmisestä ei saisi jäädä. Saattaisin joutua kiinni rikkomuksistani. Tai sitten tuoksu muistuttaisi minua tytöstä, jota minun ei olisi koskaan edes pitänyt tavata.