Kuun valossa

2. En löydä yöpöytääni

Vanessa

Kasvoilleni osuvat kirkkaat auringon säteet herättivät minut. Päätäni vihloi. Siristelin sameita silmiäni kirkkaassa valossa mitään näkemättä. Ojensin toisen käteni kohti yöpöydällä olevaa herätyskelloa. Kättäkin särki. Mutta yöpöytää ei ollutkaan.

Räväytin silmäni kunnolla auki ja ponnahdin äkisti istumaan. Älähdin vaimeasti ja pitelin käsilläni päätä, jota vihlaisi oikein kunnolla äkillisen liikkeen seurauksena. Tunsin sormillani, että ohimollani oli paksu laastari.

Äkkiä öiset tapahtumat palasivat rysähtäen mieleeni. Täysikuu, metsä, susi, kuoppa... Mieleeni nousi heti niin monta kysymystä, että aivot menivät solmuun. Päällimmäisinä olivat: Kuka minut oli löytänyt ja minne minut oli tuotu?

Avasin silmäni uudelleen huimauksen mentyä ohi ja töllistelin ympärilleni. Sairaala tämä ei ainakaan ollut. Huone oli pieni ja haisi vähän samalta kuin isovanhempieni kesämökki. En ollut käynyt täällä varmasti koskaan ennen.

Aurinko paistoi kirkkaasti kulahtaneiden sinisten verhojen välistä suoraan huoneen keskellä olevaan leveään parisänkyyni. Paljon muuta huoneessa ei sitten ollutkaan. Vain yksinäinen kaappi ja kolhuinen puinen tuoli, jolla olivat minun hupparini, housuni ja sukkani. Hetkinen. Minun vaatteeni? Kuka ne oli ottanut pois? Vilkaisin itseäni. Sentään toppini ja alusvaatteeni olivat yhä päälläni.

Hivuttauduin hitaasti ja varovasti peiton alta sängyn reunalle istumaan. Kädessäni ja jalassani oli molemmissa ohut valkoinen side. Kuka minut oli hoitanut?

Puin hiljaa vaatteet ylleni ja olin iloinen, että hupparissani oli vetoketju. Muuten olisin joutunut vetämään sen päässä olevan laastarin yli. Onnuin vähän mennessäni ikkunalle, sillä en voinut laskea loukkaantuneelle jalalleni koko painoani.

Heilautin haalistuneet verhot sivuun ehjällä kädelläni. Ikkunasta ei näkynyt mitään muuta kuin muutama metri hoidettua nurmikkoa ja sitten vain kuivaa kangasmetsää.

Käännyin ja lähdin huoneen ovelle. Painoin kahvan hitaasti alas ja avasin oven mahdollisimman hiljaa. Onnekseni sen saranat olivat hyvin rasvatut, eivätkä narisseet yhtään. Kurkistin oven raosta.

Näin auringonvalossa kylpevän olohuoneen, jossa oli kolme levitettävää sohvaa, patjoja seinänvierustalla, takka, resuinen matto ja kaksi isoa ikkunaa, joiden välissä oli kaksi nojatuolia. Ikkunoista näkyi pihalle, jolla oli huussi ja ilmeisesti saunarakennus.

Mietin ohimennen, miksi verhot eivät olleet kiinni. Oli vasta varhainen aamu, kaikesta päätellen. Toisaalta, kuka täällä metsän keskellä tulisi tirkistelemään ikkunoista? Valoa lukuun ottamatta.

Olohuoneen toisesta päästä pääsi ilmeisesti keittiöön, mutta mistään ei kuulunut ääntä, eikä ketään näkynyt, joten päättelin, ettei talossa ollut tällä hetkellä ketään. Jonkun ominaistuoksu leijui kuitenkin vahvana ilmassa, ja siihen oli sekoittunut muita, vaimeampia tuoksuja.

Lähdin nopeasti ontumaan kohti ulko-ovea. Halusin päästä kotiin, enkä halunnut jäädä tänne kellekkään vaivoiksi enää yhtään enempää. Toisaalta, en voisi kiittää auttajaani. No, voin vaikka kirjoittaa kiitokseni ulkona maahan, ajattelin parantaakseni omaatuntoani. Silloin jostakin kuului tukahtunutta mutinaa.

Jähmetyin paikalleni. Kiersin olohuonetta katseellani, kunnes huomasin, että yhdellä vuodesohvista nukkui joku tiukasti vaaleansiniseen kolmioilla kuvioituun peittoon kääriytyneenä. En vain ollut huomannut häntä, koska nukkujasta oli näkyvillä vain pieni musta hiustupsu ja peitto vaimensi hänen hengityksensä äänen.

Pysyin päätöksessäni lähteä kotiin, joten astuin hiljaa eteenpäin. Pidätin henkeäni. En halunnut herättää nukkujaa, sillä hän olisi saattanut estää lähtöni. Astuin toisen askelen. Lattialaudat narahtivat.

Sillä samalla hetkellä kun ääni kuului, peitto lensi kaaressa lattialle ja vuodesohvalla nukkunut poika pomppasi valppaana pystyyn.