Right now I wish you were here with me (Harry Styles)

I'm sorry...

Herään olohuoneesta kuuluvaan puhelimeni soittoääneen. Vilkaisen kelloa, vasta varttia vaille kahdeksan. En jaksa nousta ylös vastaamaan, joten päätän vain peittää korvani tyynyillä ja jatkaa unta. Soittaja lopettaa kuitenkin pian. Tai niin ainakin luulin. Puhelin soi kolme kertaa peräkkäin ja vasta silloin päätän että asian täytyy olla tärkeä. Raahaudun ylös sängystä ja hoiperran olohuoneeseen. Harry ei herännyt äänen. Miksen minäkin voi olla yhtä syvä uninen kuin hän. Vielä puoli unessa painan puhelimen korvalleni. Soittaja on pikkuveljeni, Jaakko. Hän ei ikinä soita minulle. Enpä taida olla hänen lempi ihminen maailmassa, joten asian täytyy olla tärkeä. 

-Jaakko mikä voi olla niin tärkeetä et sä soitat mulle näin aikasin aamulla? kysyn ennen kuin poika ehtii sanoa mitään. 

-Öhm kello on varmaan puoli kolme päivällä mitä sä selität, hän vastaa ja vasta silloin tajuan aikaeron. Tottakai, olen amerikassa. 

-No ihan sama. Mitä asiaa sulla voi muka olla, sä et koskaan puhu mulle muutenkaan, sanon nojaten sohvan reunaan. 

-Luuleksä sit et soittaisin jos ei olis oikeesti jotain suurta tapahtunu? poika tokaisee. 

- Jaakko onhan kaikki okei? Mitä on tapahtunu? Onha Tepa kunnossa? Entä isä?, kyselen pienen paniikin kasvaessa sisälläni. 

-Eiei Tepa ja iskä on ihan kunnossa. Kyse onkin äidistä, hän sanoo.

-Mitä?! Onks äiti kunnossa mitä sil on käyny? 

-S-se tota... se joutu auto onnettomuuteen ja sen selviämis mahdollisuudet on vaan 40%, poika sanoo surullisella äänellä. Vedän napakasti henkeä, käteni pamahtaa peittämään suuni ja jalkani pettävät niin että kaadun sohvalle. En pysty sanomaan mitään, mutta hiljaisuudesta huolimatta Jaakko ei sulje puhelinta. 

-Julia sun täytyy tulla kotiin, hän sanoo vihdoin rikkoen hilaisuuden. 

Nyökkään ymmärtämättä ettei hän näe elettäni. 

-Julia? Jaakko sanoo havahduttaen minut. 

-J-joo tottakai mä... mä tuun kotiin. Ööhm oon siellä huomenna aamulla okei? selitän pakottaen aivoni toimimaan. 

-Jaakko... äiti selviää kyllä, kaikki järjestyy, sanon 14-vuotiaalle pikkuveljelleni kuullessani pienen nyyhkytyksen linjan toisesta päästä. 

-O-okei... hän vastaa hiljaa. 

-Nähään huomenna, sanon ja suljen puhelimen. 

En vaivaudu edes vahtamaan vaatteita, vaan lähden hakemaan apua lennon varaamiseen. 

En edes tiedä kuinka kauan olen istunut paikallani sohvalla, kyyneleet virraten poskiani pitkin. Olen saanut kerrottua kaikille, paitsi sille kenen jättäminen sattuu kaikista eniten. Harrylle. Kello on varmaan ainakin yksitoista, ja tiedän että hän herää kohta, mutta en halua sen tapahtuvan. En tiedä yhtään miten kertoa hänelle äidistäni, enkä todellakaan tiedä miten kertoa että olen lähdössä jo yhden lennolla takaisin kotiin, pois hänen luotaan. ''Mä en vois enää elää päiväkään ilman sua'' hän kerran sanoi. Kun muistelen sitä hetkeä, joudun vetämään syvään henkeä etten itkisi ääneen. 

Mark oli ensimmäinen kenelle kerroin. Hän vain katsoi minua pitkään, sanoi sitten toivovansa että äiti selvii ja auttoi minua sitten varaamaan lennot kotiin. Jouduin keräämään rohkeutta ennen kuin pystyin koputtamaan poikien oveen. Louisin reaktio oli välittömsti kiertää kätensä tiukasti ympärilleni. Hän kuiskasi korvaani ottavansa osaa. Minä naurahdin hieman ja sanoin että eihän kukaan sentään kuollut ole. Se hieman kavensi tunnelmaa, koska en kertonut heille että äiti kuolee 60% todennäköisyydellä. Poikien hymyt kuitenkin saivat minutkin piristymään hieman.