ABANDONED - my Soul (Completed)

Itä; 02.04-29.04

Koko YK on hiljaa, vaikka he ovatkin surkeasti epäonnistuneet tehtävässään estää Maailmansodat. Sinäkin olet hiljaa, ja annat minun jatkaa:

Lasken meidät. 1,2,3,4,5,6,7.. meitä on kaksikymmentä.
Kaksikymmentä!
"äiti, minne me menemme?" Lucy kysyy. "Menemme uuteen kotiimme" äiti sanoo rauhallisesti Lucylle. "Shh, nuku vain, enkeli pieni" äiti kuiskaa ja katsoo meihin muihin. "Shh" äiti hyssyttelee Lucya.
"Käykää te muutkin nukkumaan, Alessa! Max, Niall Robros perheineen.. käykää nukkumaan" isä kehottaa meitä ystävällisesti. En kuitenkaan malta, vaan kuiskaan vieressäni istuvalle, varmaan ysikymppiselle naiselle: "Onko Chana täällä?"
Hän pistää viestin kiertoon.
"On. Hän haluaa tavata sinut, Alessa" Kunnia sanalla, voin vannoa, etten ole koskaan ennen kuullut naapurin muorin sanovan mitään muuta kuin..
Auto pysähtyy.
Pieneen joukkoomme nousee heti paniikki; kaikki yrittävät repiä pressua nauloistaan, jotta näkisivät edes jonkin verran. "Se on juna-asema! Oikea juna-asema! Lähetetäänkö meidät itään? Äitiiiii?" Jonkun poika kysyy. "En tiedä kultaseni" nainen vastaa pimeydestä. "EVERYBODY OUT! EVERYBODY OUT!" joku karjuu. Pressu revitään sivuun, ja meidät retuutetaan alas. Järjestetään riveihin, sukupuolen mukaan. Nuorimmilta näyttävät eteen. Kaikki hälisevät. "HUOMIO!" Joku huutaa napakalla naisäänellä. "Tämä on Ostrad, viimeinen pysäkkinne matkalla kohti Itää. Ja nyt pyytäisinkin, että antaisitte kaikki arvotavarat minulle säilytettäväksi"
Kukaan ei tee mitään, joten sotilaat toimivat. He ottavat korut ja rahat meiltä väkivalloin, ja istuttavat sitten hiekkaan. "Tiedoksenne teille, matkanne on vasta alkanut. Jos olette oikein onnekkaita, pääsette eteenpäin. Jos ette, jäätte tänne. *Pluralsrache päättäkööt kohtalonne." Mies päätti puheensa. Hetken oli täysin hiljaista, sen jälkeen sotilaat veivät alle 9-vuotiaat pois, miehet ja naiset vietiin "suihkuihin", todellisuudessa isoon huoneeseen, jossa oli katossa springlerien tapaiset kirkkaan keltaiset sadettimet. Kaikki alastomina naiset pakkautuneena omaan nurkkaukseensa ja miehet omaansa. Springlereistä alkoi suihkuta vettä heti kun ovi oli suljettu. Vesi oli kylmää, ja haisi oudolle.
Sitä kesti arvioltani puoli tuntia kunnes meidät tultiin hakemaan. Olimme jo aivan jäätymispisteessä. Tärisimme kauttaaltamme ja kompuroimme ulos. Miehet tulivat jälkeemme.
Meidät ajattiin kuin eläimet kahteen eri riviin vastakkain. Pidettiin terveystarkastus, jossa sotilaslääkärit tutkivat meidät yhtään kainostelematta ja ronskin ottein.
Pahaksi onneksemme silloin alkoi sataa, jolloin miesten tarkastus oli kesken. He seisottivat meitä siinä silti. Uskon, että seisoimme siinä ainakin kolme tuntia. He laskivat.
Lisää kuorma-autoja saapui pihaan ja lapset vietiin pois. Jällelle jäi itkeviä vanhempia ja isompia sisaruksia. He katoavat suureen halliin, jota sotilaat kutsuvat suihkuiksi.
Se tuntuu hirveältä. Puoli tuntia sateessa. Sitten heidät tuodaan luoksemme. Heidät lasketaan.
Tunteja.

Nukun pystyssä kun miehet alkavat huutaa. Sade on lakannut. "Inside, inside!" Huutoja. Meidät ajetaan läpimärkinä ja kylmissämme uuteen, vielä suurempaan halliin. Siellä uskomattoman lämmin ilma lyö vastaan. Kaikki pidättävät hengitystään.
Taas kerran, meidät lasketaan ja meille tehdään uusi terveystarkastus. Sen jälkeen meidät jaetaan kahteen ryhmään, - miehet oikealle ja naiset vasemmalle.
Nimet ja ikä tiukataan. Syntymä aika. Sen jälkeen meidät ohjataan pöydän eteen jonoihin. Saamme laput, joilla todistaa henkilöllisyytemme. Meidät leimataan "valtion pettureiksi joita on rangaistava menettämällä Yhdysvallan kansalaisuutensa".
Kun olemme saaneet laput, meidät naiset viedään pihan poikki toiseen rakennukseen. Sieläkin on lämmintä. Onneksemme siellä on harmaapukuisia naisia seisomassa aamuhämärässä. He ärähtelevät ja kiroilevat, jos joku ei ole tarpeeksi nopea. He jakavat meille harmaan huivin kaulamme suojaksi, harmaan villatakin ja harmaan kokomekon ja harmaan paidan. Kömpelöt ja raskaat puukengät jalkoihin.
Sen jälkeen meidät viedään rakennuksen taka-ovesta kiinni oleville porteille. Ne ovataan, ja me kävelemme sisään.
Kuulen kuinka portit kolahtavat kiinni jälkeemme, mutten käänny katsomaan.
Ympärillämme on piikkilanka aidoilla meistä eristettyjä ihmisiä. He näyttävät surullisilta katsellessaan, kuinka me kävemme heidän ohitseen.
Meille osoitetaan paikka yhdestä isosta hallista, joka on tätä nykyään nukkumapaikkamme. Keskellä hallia on pitkä, puinen tupapöytä ja seiniä reunustavat kerrossängyt.
"Uusina tulokkaina saatte levätä tämän päivän" nainen, joka osoitti meille paikkamme sanoo ja lähtee.
Me saamme levätä yhden vuorokauden. Sen jälkeen joudumme töihin. Onneksi saamme tavata iltaisin, sillä kello kuudesta eteenpäin on vapaata.
Max kertoo, että miesten parakki on samanlainen kuin naisten. Että miestenparakin lähellä on lastentarha, ja koulu, jota alle 12-vuotiaat lapset käyvät. Max kertoo, että Lucy viihtyisi siellä. Kysyn Lucya. Hän sanoo, että haluaa olla perheensä kanssa vaikka ei voikaan opiskella. "Mones päivä tänään on?" Isä kysyy minulta. "Toinen päivä", sanon apeana. Isä halaa minua ja Maxia. "Onneksi perheemme on yhdessä. Mene äitisi ja sisaresi luokse, Allie" isä sanoo minulle ja silittää päätäni. "Hyvää yötä" sanon.
"Hyvää yötä" isä ja Max toivottavat.

Parakkimme naiset kertovat, että joka viikko, aina maanantaisin, lähtee junia Itään, kohti tuntematonta. Lähtijät sanotaan lähtöä edeltävänä iltana, ja kello yhdeksään mennessä heidät pitäisi olla ilmoittautuneina suurella hiekkakentällä, siellä, missä suihkut ovat. He sanovat, että he toivovat, että voisivat jäädä, mutta tiesivät sen olevan mahdotonta. Raati, joka valitsee lähtijät, ei katso ikää, sukupuolta tai mitään. He suojelevat omaisiaan, tottakai, jos omaisia vielä on jäljellä. Suurin osa raatilaisista on kuitenkin tosiasiassa sydämettömiä tappajia.
Niin meille kerrotaan.

AAMULLA, noin kello seitsemän joukko naisia tulee parakkiimme ja he alkavat kalkuttaa puukepeillään sänkyjemme runkoja. Joku huono onninen saa sormilleenkin.
"Ulos! Kaikki ulos!" Kuuluu huutoja, "ULOS!"
Meidät ajettiin parakista ulos, ja marssitettiin töihin; osa purkamaan paketteja, joitakin meikäläisiä juoksupojiksi, ja niin edelleen. Kaikki tämä tehtiin piikkulanka-aidan sisäpuolella.
Niin kuluivat ne viikot.
Mutta sitten kävi näin:
Olimme olleet siirtoleiri-Ostradissa vajaat viisi viikkoa, kun taas kerran julistettiin Bloxpier, jolloin meidät kutsuttiin ulos, parakkien edustalle, jossa vartijat odottivat.
Lapsetkin tuotiin.
Oli hirveä hälinä, kun vanhemmat kävivät sieppaamassa lapsensa. "Tänään, me julkistamme listat, niistä ketkä siirretään muille leireille." Vihreä pukuinen sotilas sanoo.
Hälinää.
"SILENCE!"
Hiljaisuus.
"Julkistammene piakkoin"
"TAKAISIN PARAKKEIHINNE!" sama sotilas, joka oli huutanut 'silence' huusi. Kaikki alkoivat taas hälistä, ja aikuiset auttavat lapsensa parakkeihin ja nostavat vuoteille. Lapset kertovat juttujaan koulusta ja lastentarhasta. "Siellä oli opettaja, jolla ei ollut päätä!" Yksi poika päivittelee äidilleen omasta mielestään vakuuttavasti ja nyökyttelee sanojensa vakuudeksi. Kun äiti - joka käytännössä nukkuu vieressäni, niin lähellä sängyt ovat toisiaan - ei näytä uskovan poika alkaa mököttämään ja pitämään mykkäkoulua.
Joukko naisia siniharmaissa uniformuissaan astelevat sisään. "KAIKKI TÄNNE. KAIKKI RIVIIN! KUN KUULETTE NIMENNE SANOTTAVAN, ASTUKAA ESIIN!" Liike tapahtuu välittömästi.
Minä päädyn äidin ja pikkupojan viereen, ja saan toiselle puolelleni äitini. "BONES, Rachel Emily!"
Vieressäni oleva nainen astuu esiin. "BONES, Jaques!" Pikkupoika astuu kiltisti äitinsä viereen. "BHOOTH Cassandra!"
Ja monia muita.
"REEVES, Lydia!"
Äiti astuu esiin.
"REEVES, Alessa!"
"REEVES, Lucy!"
Olemme viimeiset.

Kävelemme pihalla. Etsin katseellani isää ja Maxia, ja he löytyvätkin heti. Satoja ihmisiä kävelee harmaana merenä kohti porttia, joka aukesi tieltämme arvokkaan hitaasti.
Kävelemme, kävelemme ja kävelemme. Onko juna-asemalle todellakin näin pitkä matka?, mietin.
Juna on saapunut, kun viimeisetkin meistä ovat saapuneet. Metalliset askelmat asetetaan paikoilleen, kun juna on täysin pysähtynyt. Järkytyksemme junan vaunuina toimivat puiset tavaravaunut. Vaunujen ovet avataan. "KAIKKI JUNAAN!"
Vaunut lastatataan yksitellen. Menee tunteja ja taas tunteja. Isä taistelee tiensä väkijoukossa ja auttaa Lucyn vaunuun. Sitten Maxin ja minut. Lopuksi äidin.
Menee vielä tunteja. Vaunut täyttyvät ihmisistä. Lähes sata ihmistä ahdetaan samaan vaunuun kanssamme.
Kuuluu metallin kilkahdus, kun vaunujen ovet suljetaan ja laitetaan lukkoon.
Lopulta juna lähtee liikkeelle.
On kuoleman hiljaista.