ABANDONED - my Soul (Completed)

Falconport (Yakima, Washington; 02.11-30.03)

Falconport ei ole mikään pieni leiri.
Kävelevan ruumisjoukon edessä se näyttää kuitenkin pelastukselta kun hoipuimme kuusiston läpi keskitysleirin avoimeen syliin.

Falconport näkyi olevan sekasorrossa.
Epidemiat riehuvat kaikkialla ja ruumiita kertyy kasoiksi, koska ei ole tilaa, minne ne voisi haudata.
Maa on sateiden jälkeen kuravelliä.

MEIDÄT kaikki 91 naista pistetään riviin. Katsotaan, missä kunnossa olemme.
Se on turhaa, - me horjumme koska emme jaksa edes seisoa. Vartioilla menee viisitoista minuuttia laskea meidät.
He sanovat kaikki 93 nimeä.
Jo. Missä Jo on?
"Jodelle Franz!"
En ymmärrä. Miksi he sanovat nimemme? Muistuttaaksemme, ettemme olekaan pelkkiä verisiä numeroita käsivarressa? Että olimme joskus muutakin kuin maata nuoleskelevia luurankoja pukeutuneina säkkeihin? Että olimme muutakin kuin eläimiä? En todellakaan ymmärrä.
He sanovat minun nimeni.
He sanovat Lucyn nimen.
Mutta Jon nimen lisäksi vain kaksi nimeä tarttuu korviini:
Lin Bejsparre ja Jani Shaffer.
Ovatko hekin täällä?

Tärisemme suihkussa alastomina kunnes ovi avataan.

Seison alastomana Lucyn vieressä katsomassa, kun se vähäinenkin omaisuus, mikä meillä on tähänkin asti ollut, haihtuu savuna ilmaan. He polttavat vaatteemme.

Vaatteiden polton jälkeen seisomme alastomina viiden riveissä, kunnes numeromme sanotaan ja meille annetaan harmaa mekko ja aivan samanlainen raidallinen säkki kuin edellisessäkin leirissä. Puukenkien sijasta saamme oikeat kengät. Ne ovat nahkaa, vanhat ja kuraiset, mutta nauhoilla ne saa pysymään jalassa.
Olen onnessani tästä anteliaasta lahjoituksesta ja pistän hengät heti jalkaani. Ne tuntuvat lämpimiltä ja tunnen hetken olevani Seitsemännessä taivaassa.
Lucy katsoo minua kuitenkin silmiin. Näen, ettei hänellä ole vaatteita.
Miksi hänelle ei annettu vaatteita?
Kysyn asiasta eräältä naisvartialta, joka antaa minulle happamana harmaan mekon, jonkinlaisen vangille tarkoitetun raidallisen päähineen sängen peitoksi, kengät ja säkkitakin.
Vien ne lattialla makaavalle Lucylle ja autan häntä pukemaan, mikä on yllättävän haastavaa. Kuin pukisit vaatteita erittäin laihalle nukelle. Kun ruoka tuodaan, - kanakeittoa, epämääräistä sörsseliä, mutta en nirsoile, - Lucy yrittää nousta hakemaan omaansa, mutta estän häntä. Olen varma, että jos hän rasittaa itseään yhtään liikaa, seurauksena on vähintäänkin sydänkohtaus.
Otan meidän molempien vähäiset, säännöstellyt annoksemme ja hieman leipää. Ja kohdakkoin haen meille molemmille kupit mustaa, löyhkäävää kahvia. Vannon itselleni, että jos joskus pääsen täältä en enää koskaan juo kahvia. En pisaraakaan.
Syömme kaiken yllättävän hyvällä ruokahalulla, jonka jälkeen meidät viedään omaan osaamme leiriä, sinne, missä meidät ja vapauden erottaa vain vartiat aseet, oma pelkomme ja sähköaita, jonka joudumme kiertämään kahden metrin päästä ettemme käristyisi kuoliaiksi.

Meidän parakkimme on kaikista parakeista viheliäisin ja kauimmaisin. Naisia on tungettu kolmikerroksisille lavereille vieriviereen.
Ilma on raskas mätääntyvien ruumiiden ja oksennuksen ja ulosteiden hajusta.
Vatsalaukkuni tekee voltin haistaessani löyhkän. Lucykin näyttää rehellisesti sanoen pahoinvoivalta. "Alessa, mitä sanoisit jos nukkuisimme ulkona?"
Ulkona oleminen käy kuitenkin pakkasen kiristyessä yhä epätoivoisemmaksi ja mahdottomammaksi. Menemme parakkiin, ja onnistumme saamaan melkohyvät paikat parakin perältä, aivan seinän vierestä alhaalta.
Annan itselleni nukahtaa.

SEURAAVAN päivän aamuna kello kuuden ja kahdeksan välillä kapot (järjestyksestä vastaavat vangit), huutavat meidät tuttuun tapaan hereille. "Ulos! Kaikki ulos! Viisiriviin järjesty! Do it! Out! Everybody out!"
Vitkastelijoita hakataan. Minä ja Lucy joudumme kuitenkin kapuamaan kuolleen vierustoverimme yli ja Lucy saa kapon puukepistä sormilleen.

Emme saa levätä, on yksi karmaisevimmista ajatuksista päässäni sillä hetkellä, kun kapot marssittavat meidät töihin kenkäverstaalle, missä tehtävämme on repiä kengistä pohjat irti.
Se on raskasta hommaa, ja Lucy joutuu lopettamaan jo viikon päästä, sillä hänen kätensä ovat närkivillä rakoilla. Ja se tarkoittaa, että vain minä saan ruokaa. Ja se tarkoittaa, että selviytymismahdollisuudet huononevat. Että toinen kuolee. 10.11

Eräänä iltana minun ja Lucyn peseytyessä mäen päällä olevan vesihanan luona luoksemme juoksee kolme erittäin laihaa tyttöä. Jo, Lin ja Jani. 16.11
He halaavat meitä molempia ja itkevät. Lin ja Jani ovat todella laihoja ja kaljumpia kuin me muut. En tiedä miten se on mahdollista. Lin sanoo: "Jouduimme Vublijanaan viikkoa ennen teitä" Niimpä tietysti.
Lin ja Jani olivat piilotelleet erään naapurinsa kellarissa, kunnes heidät annettiin ilmi. Hekin joutuivat viettämään viikkoja Ostradin siirtoleirillä, ennen kuin heidät lähetettiin Vublijanaan ja Vublijanasta Leirille 14 mistä he olivat sitten päätyneet tänne.

Pian käy ilmi vartijoiden todellinen kusipäisyys: he voivat katkaista veden tulon päiviksi, jolloin ruumiiden määrä kolminkertaistuu.
Kerran olimme kaksi viikkoa ilman vettä. Siinä ajassa luulin puolen parakkimme asukkaista nääntyvän, jos nostavat sormeaankaan.
Silloin, kun joku kuolee, noh, tämä laskee kaiken alleen. Likaiset "lakanat" ja kuollut ruumis voivat lojua siinä vieressäsi vaikkapa puolisen viikkoa, jos kukaan ei jaksa siirtää sitä. Ey edes sinä itse. Et pysty liikkumaan. Voit vain olla, laskea hengen vetosi ja toivoa selviäväsi.
Silloin vesihanan eteen kertyy hytisevä ryysyläisjono, jota vartiat hakkaavat pampuillaan.
Kuolleita on helposti satoja. Ehkäpä tuhansia.
Elämme sekasorrossa.
Mielenkiintoni päivien laskuun hiipuu, kun pääsen 24. 12 asti.
On joulu.

Taas päiviä vierähtää, ja eräänä keskiyönä yksi vangeista huudahtaa: "Hyvä uuttavuotta 2045!"
Uusi vuosi ja uudet kujeet, vai miten se sanotaan.

Viikkoja, ehkä poja kuukausi uuden vuoden aatosta, koko leiri pimenee.
Jotkut menevät aidalle aavistellen sähkökatkosta. "Täällä ei ole sähkövirtaa!"
Jotkut pujahtavat aidan ali, ja auttavat toisia pakenemaan.
Myöhemmässä tutkinnassa selvisi, että joukko partisaaneja oli onnistunut katkaisemaan sähköt, ja niin 40 vankia onnistui pakenemaan. Ne, ketkä jäivät kiinni ammuttiin siihen paikkaan.

Seuraavana aamuna meidät kootaan yhdelle suurelle aukeamalle. Lasketaan.
Edessämme on puinen lava, jolla seisoo 16 huppupäistä pyöveliä edessään 16 partisaania.
Kaikilla on melkein tunnistamattomiksi hakatut kasvot, mutta yhden minä tunnistan.
Lin Bejsparre.
Vain sekunnin murto-osaa ennen kuin hänet ja muut partisaanit ammutaan edessämme.
"Tänäpäivänä, 30 päivä marraskuuta, olemme teloittaneet 16 partisaania, 3 vastarintaliikkeen vakoojaa ja 60 karannutta vankia!" Kommendantti julistaa voitonriemuisena.
Olipa miellyttävä uutinen.
Kommendantti katse kiertää väkijoukkoa. "Mitä te siinä töllistelette? Parakkeihinne siitä!"