ABANDONED - my Soul (Completed)

Laswanan ghetto

Laswana.
Tuo organisoimaton helvetti.
Varmasti mietit, mikä helvetti sitten oli Vublijana.
Organisoitu helvetti, tietysti.
Ymmärrätkö?

LASWANA on täysin sekasorron vallassa kun saavumme sinne. Leiri, jonka suunniteltu vankikapasiteetti on 11 500 vankia, ei voi mitenkään kestää noin 100 600 vankia.
Joka päivä idästä saapuu junia, sillä Kapina on voimistumassa. Työkuntoisia vankeja evakuoidaan. Laswanassa kiertää huhu, että olemme pian vapaita.
Voi, kuinka se olisikin totta!

Näimme leirin savupiiput jo kaukaa. Niiden hiilenmusta, paksu ja kuoleman hajuinen savu on hirvittävä. Ei uskoisi, että ne ovat tehtaita eivät polttouuneja.
Kun meidät ajetaan leirin massiivisesta takorautaportista sisään, meidät jaetaan kahteen ryhmään: toiset joutuvat toiseen osaan leiriä, - siellä on vielä muutama vapaa parakki, elleivät ne ole sortuneet. Kuulen, että meille jäljelle jääville ei oikein tiedetä mitä tehdä. Majapaikat loppuvat. Kuolleita on satoja. Uskomatonta, miten alas ihminen voi vajota!

Meidät jätetään niille sijoillemme tunneiksi. Pelkät saastaiset ja täitä kuhisevat pyyhkeet ympärillämme seisomme siinä sateen piiskaamina kokonaisen päivän. Päivän lopussa toinen puolisko meistä tuodaan takaisin nääntyneinä. "Karanteeniparakit ovat saamari soikoon sortuneet" yksi vartija, jolla on siniset silmät ja aivan porkkanan värinen tukka, sanoo. "Kaikkiko?" Arpinaama kysyy. Hän on juovuksissa ja juuri lopettanut yhden kerjäämisestä kiinnijääneen tyttöparan hakkaamisen. Porkkana-tukan omaava vastaa: "Aivan kaikki, sir"
"Valmistelkaa telttaleiri. Noin 1000 telttaa"
"Tuhat telttaa 11tuhannelle naiselle? He ovat 'sairaita mutta mahdollisesti paranevia'" porkkanapää sanoo. "Hyvä on, laske niin että 100 naista yhteen telttaan. Yhtään enempää en myönnä vaikka joutuisivat nukkumaan alasti taivasalla" Arpinaama mölyää ja lähtee. "NONNIIN TYTÖT, SUIHKUUN!" punapää huutaa.

****
Sprinklerit suihkuavat kylmää vettä ja meille tehdään tarkastus, jossa meidät pistetään juoksemaan miesjoukon ohi alasti. Se on enemmän kuin nöyryyttävää.
Suurin piirtein kaikki todetaan terveiksi. Saamme valkoiset T-paidat, hihattomat pystysuuntaraidalliset liivit, joihin on pistetty vankinumero ja oranssit haalarit. Sen jälkeen saamme kertoa, missä kaikessa olemme hyviä. Ne, ketkä änkyttävät ja takeltelevat joutuvat vasemmalle.
"Olen todella hyvä ompelija! Olen todella hyvä..." nainen edessäni sanoo Arpinaamalle, joka heilauttaa peukaloaan oikealle. On minun vuoroni. "Osaan kirjoittaa" sanon. Pelkään hänen huomaavan ääneni sortumisen. Odotan.
"Oikealle" Arpinaama tokaisee.
Sitten on Lucyn vuoro. "Osaan laulaa, piirtää ja soittaa poikki.."
Miehen kasvot kivettyvät. Mitä helvettä tuo pikkutyttö täällä tekee? hän ajattelee. Mies vinkkaa peukalollaan johonkin suuntaan. Lucy ei liiku kuitenkaan minnekään, seisoo vain. "OIKEALLE!" mies jyrisee kun mitään ei tapahdu.
Lucy säpsähtää kovasti eikä liiku minnekään ennen kuin haen hänet.
Hän yrittää sanoa minulle jotain kun talutan hänet joukon keskelle. En kuuntele. "Alessa!" Lucy henkäisee miltei äänettömästi. "Alessa! Mikä sun on?" "Miten niin" äyskäisen. Lucy näyttää hetken todella loukkaantuneelta. Olenko koskaan huutanut siskolleni? Huusiko Max? Entä äiti ja isä? Eivät he ainakaan...
Äiti & isä.. missä he ovat?
Äiti valittiin.. apua apua apua! Miten minä voin pärjätä? ISÄ! ÄITI!
Menen paniikkiin ja puren huultani etten alkaisi huutamaan äitiä. "T-tule" sanon hiljaa Lucylle ja halaan häntä tiukasti.
"Et sinä minusta eroon pääse" hän hymisi kylmissään ja hymyili hiukan. Hymyilin takaisin.
Meidät käskettiin telttoihin, joita romahteli yksi kerrallaan yöllä tuulen yltyessä. Makasimme paljaalla maalla kylkikyljessä. Teltan läpöasteet ovat nousseet pilviin.
Tuntien jälkeen nukahdan.

KÄVELEMME väliaikaisesta telttaleiristä junaradan kiskojen ali aivan kaupungin keskelle. Siellä meitä odottavat umpeen muuratut kadut ja terävämpääkin terävemmät piikkilanka-aidat.
Massiiviset puuportit aukenevat ja ottavat meidät vastaan. "Tervetuloa Laswanaan, naiset! Tämä on teidän Chicagonne!" mies, joka seisoo puulaatikon päällä keskusaukiolla sanoo kovaa meille puolikaljuille reppanoille, jotka hytisevät.

Mies, Johan Bakström, esitteli meille gheton suuresta kartasta hänen työhuoneessaan. Eräs meistä kysyi, miksi meitä oli valikoitu ennen kuin saavuimme tänne. Bakström hiljeni hetkeksi, mutta vastasi sitten: "Emme halua tänne sairaita. Viime kuukausina täällä riehui raivokas verenvuotokuume."
Olemme tyrmistyneitä.
Olemme hiljaa.
"Se tappoi täällä olleista vähän yli kahdesta miljoonasta kolmasosan"
Seisomme yhä hiljaa paikoillamme.