ABANDONED - my Soul (Completed)

Tuho 29.05-24.07

Kuvassa on Ronald Flames.
Tap tap tap.
Vesi tippuu.
Tap tap tap.
On hiljaista.
Tap tap tap.
Joukko ihmisiä marssii matkatavaroineen kadulla. Heidät viedään uusille asuinmaille etelään. Tällä kertaa Pluralsrache vaati 600 naista ja 7000 miestä ilmoitautumaan lähtöön. Täälläkin lähtee junia joka maanantai. Aina tiistaisin tänne saapuu kuljetuseriä, joissa on yhä enemmän ruumiita (ja käveleviä ruumiita) kuin ihmisiä.
Viikko sitten tänne tuotiin joukko afroamerikkalaisia orpoja Lousitaniasta ja sitä ympyröivistä osavaltioista. Orvot asuvat alakerrassa; he vievät olohuoneen, keittiön, kellarin, eteisen ja kadun varrelta 3 muuta taloa.
Leiriin noin 2 tuhannesta sotaorvosta pääsi noin 600. Me gheton asukit emme edes halua ajatella, mitä niille lapsille tapahtui.
Ammuttiinko heidät?
Hirtettiinkö?
Heitettiinkö heidät elävinä polttokuoppaan niin kuin Toisessa maailmansodassa tehtiin?
Tarinat ovat mitä hirveimpiä.

GHETOSSA on leviämässä uusia epidemioita viimeisen verenvuotokuumeen jäljiltä, tällä kertaa se on tuberkuloosi vanhemmilla ja pikkulapsilla tappava tauti on kolera, ikävä vatsaflunssan tyyppinen oksennustauti johon täällä kuolee 30% varmuudella. Tuberkuloosiin kuolee 31% varmuudella ja verenvuotokuumeeseen kuoli 81% varmuudella.
Ironista eikö totta?

Huoneessamme nukkuu peräti 18 henkeä; minä, Lucy, rouva Ilse Werbenberg, Tobias Werbenberg, Vivian Werbenberg, Otto Richman, Ronald Flames, orvot John, Mary, Lu, Dao, Li ja Aleksey. Connor Littletown, Rickhardonin perhe; äiti Linnea, tytär Jo ja isä Leon. Los Angelesilaiset sisarukset, Jodelle ja Claudia Franz, ranskalaista alkuperää.
Meidän huoneemme ikkunat on muurattu umpeen ja naapurimme Ronald Flamesin, kaljuuntuvan keski-ikäisen hammaslääkärin, meistä erottaa vain paperinohut valkoinen lakana mikä ei minua hirveästi houkuta.
Ensimmäisenä päivänä meidät hajoitettiin eripuolille ghettoa, ja me olimme kuulemma vapautettuja sotavankeja. Olin nauraa, kun kuulin tarinan. Gheton väkeen se meni kuitenkin täydestä, mikä sapettaa. He eivät voi kuvitellakaan huonompia oloja kuin ghetossa, vaikka on olemassa paljon muutakin, - hyvin paljon.

Seuraavan viikon sunnuntai-iltana meidät kaikki kutsuttiin torille, ja alettiin huutelemaan nimiä; 12 000 naista, 90 lasta ja 33 000 miestä.
Jotkut olivat innokkaita.
Jotkut lauloivat. Jotkut itkivät ja jotkut tanssivat. Ronald Flames ei tehnyt mitään näistä.
Eikä liioin Rickhardonien perhekään. Tai Connor Littletown.

Viikon päästä huudettiin lisää nimiä; tälläkertaa kaikki orvot lähtivät, samoin Rickhardsonien perhe. Kaiken kaikkiaan 800 naista 537 orpoa (noin 27 menehtyi tai onnistui jotenkin karkaamaan) ja 11 000 miestä vaadittiin tällä kertaa.
Määrät kasvoivat.
Seitsemän viikkoa tulomme jälkeen gheton asukkaista oli jäljellä enää puolet.

Eräänä yönä sähköiset hälyytyskellot alkoivat soida, ja meidät kaikki ajettiin asunnoistamme yöpaitasillamme keskusaukiolle, jossa suoritettiin laskenta. Samantien, summan mutikassa, kahdestakymmenestä kuudesta tuhannesta ihmisestä jäljellä oli enään kolmasosa. Seisoimme torilla, kuin sateisessa sumussa aamunkoittoon asti, jolloin meidät marssitettiin töihin.
Minä ja muut jäljellä olevat naiset ja tytöt lähdimme korkeaan, 10 kerroksiseen kerrostaloon, jossa me, oranssipukuiset vangit, ompelimme kenties, ennen meidän niin rakkaista vaatteistamme uusia.
Ajatuskin saa minut kananlihalle..
Leimattuamme kellokorttimme (ranteessa olevan tatuoinnin) ja oltuamme nimenhuudossa 14 minuuttia saamme käskyn tarttua töihin.
500 ompelukonetta säksättää tehdasmaisessa hallissa, koko gheton korkeimmassa rakennuksessa, jonka ikkunoita ei ole peitetty.

Kello 16.31, kun vuoroa on tehty kahdeksan ja puoli tuntia, haistamme synkän savun, joka tupruaa alakerrasta.
Tarkastajat yrittävät rauhoitella vauhkoja naisia, joista ensimmäiset 100 syöksyvät hissiin ja sulkevat sen ristikot. He painavat kojelaudassa olevaa nappia ja laskeutuvat alas.
Epätoivoisimmat naiset hyppivät hissikuiluun tai avaavat ikkunan ja hyppäävät.
Me, Jodelle, Claudia ja Lucy pitelemme toisiamme käsistä kiinni ja toivomme parasta.
Eräs tarkastajista tilaa ylös hissin, joka ängetään aivan täyteen nuoria tyttöjä. Pyynnöstäni tarkastaja tyrkkää Lucyn hissiin ensimmäisten joukossa.
Hissi rämistelee pimeyteen, josta musta savu tupruaa sankkana ja tappavana.

Tarkkailijat rauhoittelevat vanhempia, jotka huutavat elämänsä olevan ohi. Lopulta eräs tarkastajista muistaa palo-oven, jossa on messinkinen nuppi. Hän kävelee reilusti sen luo, ja koittaa ovea; se on lukossa. Ainoa pelastautumismahdollisuutemme on lukossa!
Tuli, joka meitä uhkaa, roihuaa jo alakerran ikkunoista. Tunnemme kuinka pakokauhu iskee, kun hissi rymistelee takaisin ylös. Tarkkailijat tyrkkivät lähimpänä olevat naiset kovakouraisesti hissiin ja yrittävät estää naisia hyppäämästä hissikuiluun tai kuolemaan ikkunasta.
Tunneilta tuntuvat minuutit kuluvat, kun hissi menee alas, tyhjentää lastinsa ja palaa ylös.

Tuli leviää. Se tarttuu herkkiin tekstiileihin ja tuhoaa ompelukoneet, joiden ääressä meillä on edes jokin arvo.. se muuttaa kaiken tuhkaksi ja tuhoaa!

TARKKAILIJA HUUTAA hissin olevan taas ylhäällä. Kaikki ovat perääntyneet pois tekstiilien luota. Ne loimuavat täydessä liekissä, kuten pian käy meillekin, ellemme pian pelastaudu.
Uusi lasti naisia lähetetään matkaan.
Tunteja, jotka ovat oikeasti minuutteja.
Lopulta hissi saapuu ylös, ja se on jo ääriään myöten täynnä kyydissään myös Claudia ja Jodelle, kun eräs tarkkailija tyrkkää minut viimeisenä hissiin, juuri ennen kuin ristikko-ovet suljetaan.
Huokaisemme helpotuksesta, kun tunnemme maan jalkojemme alla, ja toivomme..

Ulkona näemme yläkerran ikkunoista nälkäisinä roihuavat liekit, jotka ovat tuhoava kaiken..
Aivan kaiken.

Meille tuodaan sammaleenvihreät peitteet ja meidät viedään pois.