One True Love

°°°

Oli aamukierron aika osastolla. Kierrolla mukanani oli kokeneempi kirurgi ja sairaanhoitaja. Kiersimme huoneesta toiseen, kunnes tulimme Lukan huoneeseen. Toivotimme asiallisesti huomenet ja esittelin tapauksen. Vanhempi kirurgi kyseli Lukan vointia, ja Luka kertoi voineensa ihan hyvin ja hoitaja täydensi, ettei muutoksia ollut tullut ja aamulabroista ei näkynyt poikkeavuuksia. "Tri. Valtonen, mitä ehdotat", vanhempi kirurgi kysyi. "Jatketaan samalla lääkityksellä ja jos ei muutoksia tule niin tänään kotiutetaan. Parin viikon päästä kontrolli", vastasin. "Hyvä, tällä suunnitelmalla mennään". Luka olikin kierron viimeinen potilas. Kierron jälkeen pääsin osallistumaan umpisuolen poistoon, jossa tuli pieni komplikaatio, mutta se saatiin hallintaan. Leikkauksen jälkeen menin ruokatunnille. Kun olin saanut syötyä, sain kutsun Lukan huoneeseen. "Miksi kutsuit? Onko kaikki okei?", tulin huoneeseen ja tutkin heti vatsan. Kaikki näytti olevan okei. "Mitä sillon tapahtui? Miks mua viillettiin?", Luka kysyi. Hän ei ollut ilmeisesti huomannut miettiä asiaa aikaisemmin, tai oli unohtanut sen. Normaali shokkireaktio. Nyt  oli sitten sen käsittelyn aika. Aloin selittää, että hän oli ollut lenkillä, kun huumediileri oli alkanut tiukata häneltä rahaa. Kun Luka ei ollut suostunut, mies oli vetänyt puukon esiin ja viiltänyt Lukaa vatsaan. Silminnäkijä oli soittanut ambulanssin ja poliisin. Selvitin, ettei se mitä tapahtui ollut Lukan syytä, eikä huolta ollut, huumehörhö oli nyt poliisin käsissä. Luka näytti silti säikähtäneeltä. Huokaisin ja tulin istumaan hänen sänkynsä laidalle ja silitin hänen olkapäätään. "Ei ole enää mitään hätää Luka. Kaikki on nyt hyvin". Luka oli ilmeisesti saanut myöhästyneen shokkireaktion. Ajattelin, ettei olisi hyvä jättää häntä yksin tuossa tilassa. Kysyin, että pyydänkö hoitajan paikalle. Luka kuiskasi:" ei, jää sä jos voit." Mietin aikatauluani ja totesin, ettei minulla ollut akuuttia hoidettavaa seuraavaan puoleen tuntiin, joten voisin istua Lukan luona. Lopulta Luka rauhoittui ja ymmärsi ettei enää ollut hätää. Hän alkoi taas hymyillä. Pyysin hoitajaa kuitenkin juttelemaan hänen kanssaan, jos siltä näyttäisi, minun piti kiirehtiä katsomaan leikkauksesta toipuvaa potilastani.
Illemmalla vuoroni loppupuolella menin kirjoittamaan Lukalle kotiuttamispaperit. Hänen vanhempansa tulisivat tänä iltana kotiin, joten Luka olisi heidän luonaan pari päivää. He tulisivat kohta hakemaan häntä. Kun muu hoitohenkilökunta oli lähtenyt ja jäin ainoana paikalle vielä hyvästelemään hänet, hän kuiskasi korvaani:"soittele", ja työnsi lääkärin takin taskuuni paperinpalasen. Hymyilin hänelle. Sitten minun oli aika lähteä töistä. "Heippa, Luka", sanoin ovelta. Hän hymyili minulle.